Kisa-aamua edeltävänä iltana ilmapiiri majapaikan lähistöllä on jotenkin erityisen juhlallinen. Olen istunut jo muutaman tunnin lähtöpaikalla ”starttipuun” alla tekemättä yhtään mitään. Huomenna olisi vihdoin suuren ilon päivä, sillä koen kerrankin onnistuneeni loistavasti kisaan valmistautumisessa ja saaneeni treenattua tyylilleni poikkeavasti jopa yllättäen järkevästi, vaikka täytyy kyllä myöntää, että tuli sitä jälleen muutamia kertoja hoiperreltua aivan tarkoituksella myös vähän hämärän rajamailla yön pimeydessä edeltävien kuukausien aikana. Kun kuitenkin ottaa huomioon lajimme luonteen, niin eipä tuo taida jälkikäteen ajateltuna olla kovinkaan vakava erehdys. Välillä tekee ihan hyvää jättää järki kotinaulakkoon lenkille lähtiessä, sillä hullulla on halvat huvit ja taitaapa jonkin sortin hulluus olla ultrajuoksijalle ainoastaan positiivinen ominaisuus.

Tähän astisissa kisoissani olen ollut lähtöviivalla aikalailla puolikuntoisena, joten nyt on hassu fiilis lähteä matkaan, kun on saanut kerrankin harjoitella läpi talven ilman suurempia ongelmia. Eräs hyvin tehokas motivointikeino talven tuiskuissa oli keskustella välillä itsensä kanssa pitkiäkin aikoja peilin edessä. Toinen oli se, että ajattelin jo etukäteen olevani Japanissa Sakura-juoksun aattoiltana mietiskelemässä miten oikein on tullut kisaan valmistauduttua. Silloin haluaisin olla tietoinen siitä, että olen jaksanut harjoitella ahkerasti ja lähtenyt lenkille myös silloin, kun toiset eivät olisi niin tehneet. Kun keli on ollut kurja ja työ väsyttänyt mielen, niin siitä huolimatta olen löytänyt tahdonvoimaa lähteä tekemään harjoitukset kaikesta tuosta huolimatta vain jo siitäkin syystä, että voisin huomisaamuna nautiskella levollisin mielin päästessäni ensimmäistä kertaa elämässäni hyvin harjoitelleena starttiviivalle. En nimittäin haluaisi joutua jälleen kerran toteamaan, että olisihan sitä voinut harjoitella enemmänkin.

Ajoittaiset väsymyksen ja epätoivonkin hetket saavat juuri nyt aivan uuden merkityksen ja ne pääsevät vihdoin omaan arvoonsa. En voisi kuvitella parempaa balsamia haavoilleni viime vuoden kärsimysnäytelmää muistellessani kun taistelin iät ajat jalkavaivojen kanssa ja lopulta jäi lentoliput käyttämättä. Mutta sekin tonni on nyt unohdettu ja edessä jälleen mahtava seikkailu.

Ennen lähtöpamausta luon katseen akillesjänteeni suuntaan ja tunnen sen olevan nyt aivan unelmakunnossa. Se on kestänyt loistavasti kymmenen kappaletta reilun 20 tunnin harjoitusviikkoa, jotka onnistuin juoksemaan talven mittaan ja nyt saisin nähdä minkälainen vaikutus niillä olisi väsymisen kynnyksellä. Keräilin kyseiset määrät ihan sekalaisella tavalla juosten joinain viikkoina pelkkiä kolmen tunnin lenkkejä päivästä toiseen ja välillä taas treenailin pari kertaa päivässä vähän lyhyempiä lenkkejä. Otin vapauden tehdä nämä treenit rehellisesti sanottuna ihan miten sattuu eli en vaivannut mieltäni päivärytmityksillä, juoksuvauhdeilla sun muilla mieltä rassaavilla jutuilla, vaan painelin menemään miten mieli lystää. Siitä kun nautin eniten, niin mitäpä sitä luontoaan vastaan turhaan taistelemaan. Sen verran kuitenkin menoa tarkkailin, että juoksin aina kaksi viikkoa putkeen, jonka jälkeen vietin viikon pääosin lepäillen. Vanhemmiltani saadusta seinäkellosta näin sitten riittävän tarkasti jälkikäteen, kuinka kauan tuli milloinkin ulkoiltua.

Ihmiskeho on mielestäni aika ihmeellinen kapistus, sillä sen pystyy altistamaan pariksi viikoksi hurjallekin rääkille, jonka jälkeen se on aivan tuhannen muussina ja muutaman päivän levolla se korjaa itsensä jälleen entistä ehommaksi. Ja näin hienoja asioita tapahtuu kehossamme täysin automaattisesti ilman, että itse pitäisi tehdä sen eteen yhtään mitään, vaan voimme keskittyä katselemaan vierestä. Näin taisi Uuno Turhapurokin aikoinaan todeta, kun varpaatkin liikkuivat aivan itsekseen, vai miten se menikään...

Ennen starttia pyrin olemaan kyselemättä turhan tarkkaan kisaan liittyviä asioita järjestäjiltä tai muilta juoksijoilta. Ajatuksenani oli se, että kun lähden lomalle tai kisaan, niin en todellakaan halua tietää etukäteen mitä kaikkea jännittävää tulee matkan varrella tapahtumaan. Tiedän, että äänet päässäni, tunteet sydämessäni ja polte jaloissani kuljettavat minut aivan varmasti vielä jatkossakin toinen toistaan jännittävimpiin seikkailuihin, eikä itse tarvitse tehdä muuta kuin olla kyydissä ja nauttia matkasta.

En halua myöskään tehdä etenemisvauhdistani arivoita tai aikatauluja, koska niistä ei olisi juuri mitään hyötyä. Jos ne tekisin, niin sitten pitäisi tarkkailla jatkuvasti, että olenko pysynyt niiden mukana vai en. Jos en olisi, niin sitten pitäisi kiristää tahtia ja jos taas olisin sitä edellä, niin silloin pitäisi hiljentää vauhtia, vaikka meno tuntuisikin hyvältä. Näin toimiminen tuntuisi mielestäni jotenkin hyvin omituiselta. Kyllähän ne järjestäjät sitten liputtavat miehen ulos kisasta, jos tulee edettyä liian verkalleen.

Vihdoin laukaus pamahtaa ja aloitan juoksuliikkeen kohti tuntematonta. Mietin miten mahtaisinkaan nyt toimia, jos joku erehtyisi tarttumaan kiinni minuun ja yrittäisi estää matkan jatkamisen. En voi täysin varmasti sanoa mitä silloin tarkalleen tekisin, mutta itsesuojelun piikkiin tekoni joka tapauksessa luokittelisin. Tällöin olisi nimittäin ymmärtääkseni kysymys vapauden riistosta ja sehän on kiellettyä jo ihan perustuslaissakin.

Ensimmäiset 5-6 tuntia juostaan enemmän tai vähemmän kaupunkialueen hälinässä pysähdellen aina joksikin aikaa liikennevaloihin, joita tuntuu olevan alueella kuin sieniä sateella. Välillä odottelemme tien poikki viilettäviä junia ja toisinaan taas ylitämme teitä mutkikkaiden ylikulkusiltojen kautta. Vielä tässä vaiheessa en halua antaa ajatuksilleni valtaa ja sallia itselleni autuutta ajautua mielikuvitusmaailmani syvimpiin syövereihin pohtimaan elämää suurempia kysymyksiä, vaan päätän juosta ensimmäiselle eliminaatiopisteelle asti (hieman yli 100km) ennen kuin suon itselleni moisen autuuden. Se saa luvan odottaa vielä hetkisen, sillä kisan tässä vaiheessa tuntuu vielä aivan liian aikaiselta ryhtyä moiseen toimintaan. Ei makeaa mahan täydeltä, ajattelen, ja keskityn seurailemaan kanssajuoksijoiden mielenkiintoisia sääriteippauksia sekä juoksutyylejä.

Muutamaan tuntiin ei tapahdu juuri mitään kummempaa ja hyräilen mennessäni lempikappaleitani, joiden avulla matkan taittaminen on varsin rattoisaa. Saapuessani Shirotorin kyläaukiolle (106,5km) alkaa varpaitani kutittamaan aivan vietävästi. Ajattelen sen johtuvan siitä, etten ole saanut juosta muutamaan päivään ja nyt varpaat taitavat olla iloissaan päästessään kunnon reissuun. Jalat kun nimittäin pitävät siitä, että niillä juostaan - miksipä muuten ne olisi vartaloomme kiinnitetty. Ei ihmistä ole luotu olemaan paikoillaan ja laiskottelemaan, sillä sehän olisi aivan yhtä omituista kuin ajatus, että lintu jolle on suotu siivet ei haluaisikaan lentää.

Ajatukset alkavat jälleen vaeltelemaan ja tunnen olevani kuin elinikäisellä lomalla kaikenlaisesta jahkailusta ja pähkäilystä. Poistan vihdoin rajoittimen mielestäni ja avaan samalla oven salamaailmaani, josta kenelläkään ei ole minkäänlaista hajua. Se on kuin lapsuudesta tuttu piilopaikka takametsän kivionkaloissa, joihin aikoinani piilottelin kaikenlaisia tavaroitani enkä kertonut niistä kenellekään. Onneksi kukaan ei osaa lukea ajatuksiani, sillä siinäpä sitä taas olisi selittämistä kerrakseen.

Voisinhan yhtä hyvin juosta vain tien pintaa tuijottaen ja maalia odotellen, mutta siihen voisin pikkuhiljaa jopa tylsistyä. Paljon mielummin annan mieleni viihdyttää itseäni ja aloitan taas kerran varsin omintakeiset amatööripohdiskeluni kaikenlaisesta elämisen monimuotoisuudesta. Mutta koska ajatus siitä, että liikuntaan voi liittyä myös järjen ylittäviä kokemuksia ei ymmärtääkseni miellytä läheskään kaikkia, niin tämän vuoksi koenkin useimmiten parhaaksi toimintatavaksi olla avaamatta keskustelua aiheesta. Mutta nyt voin pölistä ihan vapaasti vaikka ääneen mitä mieleen juolahtaa, sillä tässä vaiheessa juoksua ei ole kukaan kuulemassa mitä oikein suustani päästän. Ja vaikka olisikin, niin eihän siitä kukaan mitään ymmärtäisi kun Japanissa kerran ollaan.

Pikkuhiljaa huomaan juosseeni jo jonkin matkaa ylös varsin pitkältä tuntuvaa mäkeä ja mikäpäs sen mukavampaa kun syke nousee ja hengitys muuttuu rauhallisesta ilmanvaihdosta hieman tiheämmäksi puuskutukseksi. Iltakin alkaa taas hämärtyä, joten tunnelma sen kun vain paranee entisestään. Kisan jälkeen muistan ajatelleeni, että näillä nurkilla oli aivan uskomattoman hauskaa. Oikeastaan koko reissu oli kuin yhtä juhlaa eikä matkan aikana tarvinnut tehdä mitään mitä en halunnut. Sain mahdollisuuden vain olla ja nauttia elämästä sekä jolkotella pysähtymättä eteenpäin hymyssä suin.

Jonkin aikaa olen jo ihmetellyt, että miksi jotkut ihmiset huoltopisteillä huutelevat kannustushuutoja kaksi sormea pystyssä ja toisilla on mukana myös kolmas eli peukalo. Paikallinen tsemppihuuto tuntuu olevan ”kambatee, kambatee...” tai jotain sinnepäin, kun kaikki toistelevat samaa sanaa. Vasta aika lailla myöhemmin kuulen olevani kisan kakkosena ja ihmettelen, että miten ihmeessä tässä näin on päässyt käymään. Olin ajatellut juoksevani jossain sijoilla 20-30, mutta nyt saan tiedon, että olenkin mukana kärkikahinoissa. Pian ymmärrän, että kannustajien sormikikkailu johtui siitä kun olin sahaillut edestakaisin sijoilla 2-3 yrittäessäni räpsiä onnistuneita kuvia kirsikkapuista ja se eräs hassun näköinen mies oli välillä edelläni ja sitten taas takanani.

Yön pimetessä saavun 168,3km huoltopisteelle, jossa tapaan kisan kärkimiehen, itseni kanssa samanikäisen 28-vuotiaan viime vuoden voittajan Takehiro Matsushitan. Juttelimme lähtöpaikalla ennen starttia niitä näitä, sillä olimmehan porukan ainoat alle kolmekymppiset ja siitähän saa jo sinällään hyvin jutun juurta aikaiseksi. Vaihtelemme siinä banaaneja mutustellessamme jälleen kuulumisia, sokaisemme vahingossa toisemme otsalampuilla ja naureskelemme kun nostan peukkua ja kehun, että ”aika asiallisen oloisia mäkiä teillä täällä Japanissa.” Ympärillämme häärivien ihmisten iloiset ja hymyilevät ilmeet juurtuvat varmasti ikuisiksi ajoiksi mieleeni, kun keskitymme kaikessa rauhassa ikuistamaan hauskan tapaamisemme samalla kuin pinkkitakkiset organisaation edustajat muistuttavat meitä siitä, että ”Hei pojat, nyt on kisa käynnissä.”. Tunnelma huoltopisteellä tuntuu olevan kuitenkin jotain aivan muuta kuin taistelua kärkisijoista ja tiukkapipoista kilpajuoksua.

Tämä suunnaton hauskuus ja kokemusperäinen arvosisältö tuntuu olevan juuri se seikka, jonka merkitystä tuntuu olevan tulosurheiluun suuntautuneiden ihmisten monesti hyvin vaikea ymmärtää. Jos ryhtyisin vaikka nyt miettimään, että ehdinkö seuraavalle huoltopisteelle vai en, niin sitä samaa asiaa saisin sitten miettiä koko kisan ajan ja mitä kisasta jäisi silloin lopulta mieleen? Sekö, että koko ajan vain hermoilin sen kanssa, ehtiikö ajoissa huoltopisteelle vai ei. Aivan kuin joku taputtaisi takapuolelle ja hoputtaisi, että ”Äkkiä, äkkiä, kiire-kiire, nopeammin-nopeammin...”. Teoriassahan kisasuoritus koostuu tietysti siitä, että laitetaan jalkaa toisen eteen ja lopulta juoksijoille annetaan palkinnot sen mukaan missä järjestyksessä he saapuivat maaliin. Mutta omasta mielestäni tylsempää tapaa juosta kisaa ei voisi juurikaan olla. Tämä on kuitenkin vain oma mielipiteeni, joten jokainen voi ajatella tästäkin asiasta juuri miten itse parhaaksi näkee. Kunhan nyt asiasta mainitsin, kun tuntui niin hyvin sopivan tähän yhteyteen...

Takehiro kertoo olevansa väsynyt ja jää lepäilemään vielä hetkeksi. Itse jatkan matkaa jonkun historiallisen kyläalueen halki, jonka maisemat ovat kuulemma päiväsaikaan erittäin hienot. Näin minulle kertoo autonsa kanssa huoltopisteeltä toiselle pöristelevä, erittäin mukava herra nimeltä Hiroshi Ogo, jonka luona olen majaillut muiden ”ulkomaalaisten” seurassa muutaman päivän ajan ennen starttia. Nyt hän kertoo seurailevansa mielellään, miten hyvin jaksan juosta maaliin asti. Herra Ogo eroittui kaikista muista tähän asti tapaamistani radan varrella kisaa seuranneista ihmisistä yhdellä erikoisella tavalla. Ja se oli hänen kylmänviileä olemuksensa. Hän ei kysellyt kertaakaan miltä minusta tuntuu, ilmoittanut minulle missä muut juoksijat ovat tai sanonut miten paljon matkaa on vielä maaliin, vaan katsoi sen sijaan tyynesti silmiini ja kysyi: “Haluatko lämmintä keittoa?“. Hän tiesi ja myös ymmärsi, etten ole kiinnostunut noista edellä mainituista asioista, sillä niin hänelle ennen kisaa kerroin ja hän näköjään kunnioitti toiveitani - fiksu mies kun kerran oli.

Jaloissani alkaa pikkuhiljaa jo painamaan alkumatkan mäkispurtit, mutta juoksu sujuu silti yllättävän kevyesti. Kolmisenkymmentä kilometriä myöhemmin takaani tulee vihdoin jo kauan odottamani ensimmäinen juoksija, joka painelee ohitseni pikaisen huoltotauon jälkeen. Siinä ohimennen tutustuessamme heitän hieman väsyneessä olotilassa hänelle jotain hölmöä mopovitsiä, sillä kuulen miehen sukunimen olevan Suzuki. Mielestäni oli myös aika hassu yhteensattuma, että luin tulomatkalla lentokoneessa Daisetz Suzukin kirjaa zenistä ja kaikista juoksijoista ainoa kaveri joka pyyhälsi ohitseni oli sukunimeltään juuri Suzuki. Itse olenkin pikkuhiljaa löytänyt zenistä varsin hyvin itselleni sopivan mallin käsitellä päänsisäisiä ajatuksiani ja elämää yleensäkin, mutta siitäkään en viitsi juuri puhua koska muuten joutuisin jälleen selittelemään entistä enemmän ja siinä on tekemistä jo ihan tarpeeksi nykyiselläänkin. Mielummin keskustelen asioista omana itsenäni yrittämättä leimautua minkään ajatussuuntauksen puolestapuhujaksi.

Jatkan tepastellen tyhjää, pimeää ja hiljaista tietä pitkin kohti paikkoja, joihin en ole vielä aiemmin tutustunut ja se tuntuu mukavalta. En osaa kuvailla, minne tie fyysisesti vie ja kyltit ovat jotain ”ihmejapania” josta en ymmärrä sanaakaan. Kuvittelen niissä lukevan onni, autuus, nautinto tai pelottomuus. Taaksepäin osoittavan nuolen mietin tarkoittavan heikkouskoisuutta ja pelkuruutta. Etenen jonkinlaisen transsin kaltaisessa mielenhäiriössä ja huomaan juoksevani tunnelissa, jossa askeleiden äänet voimistuvat mielenkiintoiselta kuulostavaksi tepasteluksi. Monotoninen rytmi takoutuu lujasti tajuntaani ja tikittää tasaisen tappavaan tahtiin. Juoksen tappavan tasaista tahtia kohti henkilökohtaista satoria hirmuinen draivi päällä ja etenen läpi rajoitusten muurien ennennäkemättömällä tehokkuudella.

Hieman ennen 200 kilometrin ylittämistä eteeni nousee yllättäen mieltäni piristävä erikoisuus - muutaman kilometrin mittainen erittäin rankka nousu. Ymmärrän samantien tämän olevan juuri se maineikas mäki, josta tarinan mukaan ”Janne unohti Sepolle mainita.”. Naureskelen tätä legendaarista letkautusta siinä silmät ristissä, sillä juuri tällä hetkellä ja tässä olotilassa tämä pelkästään positiivisessa mielessä muisteltava hauska kommellus saa aivan erityisen lisäarvon kun huomaan käytännössä, mistä oikein taannoin oli kyse. Mietin, että taisi Seppo päästää muutaman ärräpään, kun tämä ihmetys eteen yllättäen ilmestyi - sen verran mukavan tuntuinen rinne tämä kyseinen nyppylä nimittäin on. Koen kunniatehtäväkseni jolkotella koko mäen ylös tauotta juosten, vaikka siitä jalat menisivätkin lopullisesti ihan tukkoon. Aikamoista menoa (ja hulvattoman hauskaa) se näin jälkeenpäin muistellen kyllä oli, joten suosittelen lämpimästi kyseisen mäen testaamista jos korkeuskäyröjen poikki juokseminen kuuluu lemipipuuhiin.

Mäen puolivälissä oli jälleen herra Ogon auto pysäköitynä ja se toimi parhaimpana mahdollisimpana motivaattorina juoksun jatkamiselle ilman kävelyaskeleita. Nyt sain kokea henkilökohtaisesti miltä japanilaisista samurai-ultraajista mahtaa tuntua, jos he joutuvat kävelemään ylämäessä lajitoveriensa silmien edessä. Sitä häpeää en toivoisi kenenkään joutuvan kestämään seuraavan aamuherätyksen jälkeen lounaspöydässä. Miten siis voisin keskeyttää juoksuliikettä, kun hän katseli menoani? Hän ei tietenkään millään tavalla arvostellut tai hoputtanut minua kovempaan vauhtiin - valinnat olivat täysin omissa käsissäni. Vastuu kaikesta oli itselläni, kuten myös kunnia lopputuloksesta, jos onnistuisin tehtävässäni.

Opin Ogolta paljon sellaista, mitä en voi kirjoista lukemalla ymmärtää. Hänen katseestaan heijastui jonkinlainen suunnaton viisaus. Tunsin olevani kuin Karate-Kid, joka kasvaa henkisen mestarinsa opissa ja oppii pikkuhiljaa ymmärtämään, ettei kukaan muu voi tehdä kaikkein tärkeimpiä asioita puolestamme. Meidän pitää sen sijaan itse olla nöyriä, kurinalaisia sekä ahkeria päivästä toiseen eikä alentua selittelemään epäonnistumisiamme, jos haluamme joskus saavuttaa jotain käsittämättömän upeaa. On vain harhaluuloa kuvitella, että joku toinen tulisi tekemään kaiken tämän, sillä edes maailman suurinkaan guru ei voi ottaa puolestanne yhtä ainutta askelta - teidän on otettava ne itse. Ainoastaan tinkimättömän kovalla työnteolla ja armottomalla itsekurilla on mahdollista rikkoa raja-aitoja ja saada kosketus fyysisen rajallisuuden takana piileskelevään todellisuuteen.

”Sitten kun pääsette omissa ajatuksissanne käsiksi siihen, mistä tästä kaikesta oikein on kyse ja ymmärräte itse elämän salaisuudet, ette tarvitse minua enää. Sillä jos auttaisin teidän sen jäljille ja säästäisin teidät omilta kokemuksiltanne, olisin huonoin kaikista opettajista ja minut saisi ajaa tieheni.”

Samalla naureskelen sille, miten suunnattoman vapauttavalta kenkien läpsyttävä ääni pimeässä yössä voikaan tuntua. Se on jotain, jota en varmaan koskaan kykene käsitteellistämään sanoiksi ja käsitteiksi siten, että saisin tuotua ilmi, miten sen itse koen ja tunnen. Kun samaa yksinkertaista suoritusta toistetaan yhä uudestaan ja uudestaan, niin alkujaan pelkästään fyysisinä pidetyt suoritukset muuttuvat tapahtumiksi, joita sellaisinaan ei voi enää ymmärtää. Tässä olotilassa on aivan turha väittää, etteikö juokseminen voisi sisältää myös filosofista viitekehystä sen lisäksi, että suoritus näyttää päältäpäin vain jalkojen vuorotahtiin liikuttelulta.

Suljen kasvoni kämmenien sisään ja murahtelen juostessani koska en tiedä mitä sanoisin. Suolaiselta maistuvat kyyneleet valuvat pitkin poskiani jatkaessani taivallusta ypöyksin yön pimeydessä ja tunneleiden hiljaisuudessa. Juoksen nöyränä pää painalluksissa rehellisen vuolaasti itkien ja samalla virnistän, koska ymmärrän ettei vapaasta ihmisestä voi kukaan tai mikään mahti maailmassa tehdä orjaa, sillä vapaa ihminen on vapaa vankilassakin. Putsailen tahraisia kasvojani vyötärön ympärille kietaisemani tuulitakin selkämykseen ja virittelen sitä samalla hieman paremmalta tuntuvaan asentoon. Samalla huomaan otsalamppuni valaisevan selkämyksen tekstiä “Ultrarunning Team Finland” ja ymmärrän, että vaikka fyysisesti olenkin yksin kylmässä ja julmassa maailmassa, niin samalla koen olevani osa jotain suurempaa. Osa lämminhenkistä yhteisöä, jota yhdistävät kaikki ne lukuisat kilometrit joita yhteistuumin päivittäin lenkeillämme taivallamme. On hämmästyttävää, kuinka voimakkaisiin tunnelatauksiin saa yhteyden omilla jaloilla tepastelun tuloksena ja muistankin kokeneeni juoksun loppuhetkillä jotenkin epätodelliselta tuntuvia olotiloja.

Kun on juostu vuorokausi täyteen ja aamu pikkuhiljaa valkenee, niin huomaan löytäväni itseni paljon kauampana lähtöviivasta, kuin olisin ikimaailmassa voinut kuvitellakaan. Eihän minun nyt vielä täällä pitäisi olla, vaan jossain muutamaa kymmentä kilometriä taaempana ja jalat jo aivan tukossa! Nyt kuitenkin juoksu onnistuu edelleen edes jotenkuten siedettävästi siitä huolimatta, että matkaa on jo takana vaikka kuinka.

Ymmärrän nyt, että on sitä talven mittaan ilmeisesti tullut jotain oikeinkin tehtyä, sillä aiemmilla ultrillani kävelytauot ovat tulleet mukaan jo 150 kilometrin paikkeilla, joskus jopa hieman aiemmin. Tällä kertaa kävelin koko matkan aikana vain suunnilleen 500 metriä ja senkin epähuomiossa, kun unohdin jatkaa erään huoltopisteen jälkeen matkaa juosten. Vaikka en tietyssä ajassa juostuista kilometreistä ammennakaan motivaatiotani ultrajuoksua kohtaan, niin tottakai siitä huolimatta lämmittää mieltä kun huomaa, että kunto on esimerkiksi viime vuoteen verrattuna aivan uudella tasolla. Valehtelisin jos väittäisin, etteikö myös oman suorituskyvyn kehittyminen voisi tuottaa suurta sisäistä tyydytystä kaikkien upeiden elämysten ohella. Mutta se ei kuitenkaan ole mikään varsinainen itsetarkoitus juoksuharrastukselleni, vaan tarkoitusperät tälle tossujen liikuttelulle löytyvät jostain aivan muualta.

Saavun maaliin ikionnellisena kaikista niistä hetkistä, joita sain reitin varrella kokea. Loppumatkan aikana opin myös sen, mitä ironia käytännössä tarkoittaa. Siihen kun sisältyy ”ajatus siitä, että asiat eivät ole sitä miltä ne näyttävät tai mitä niiden väitetään olevan.” ja niin tässä nyt on juuri käynyt. Suuren osan elämästäni olen harjoitellut saavuttaakseni kaikenlaisia urheilullisia tuloksia, kunnes löysin ultrajuoksun. Ja nyt kun kuulemani mukaan saavutin jotain suurta ja uskomatonta, niin asia ei voisi itseäni enää juuri vähempää kiinnostaa. Suoraan sanottuna tällä hetkellä ottaa aika ankarasti päähän se että tein näin hyvän tuloksen, sillä nyt minut luokitellaan kotisuomessakin entistä herkemmin kilpaurheilijaksi. Eli juuri siihen helvettiin, josta olen ultrajuoksun avulla pikkuhiljaa pääsemässä irti. Kesti muutaman vuoden päästä eroon suosta, johon minua nyt yritetään vetää takaisin - siihen samaan malliin, jonka tämä yhteiskunta on alkujaan minuun onnistunut juurruttamaan. Tässä koko touhussa onkin aika pitkälti kyse pois oppimisesta eli kaiken sen roskan mäkeen heittämisestä, mihin meidät on totutettu.

Tuntuu jotenkin hassulta laahustaa juoksun jälkeen Kanazawan kisahotellin käytävillä kylpytakki päällä kun ympärillä ei näytä olevan ristin sielua. Suuren yhteismajoitushuoneen ovien takaa avautuu kuitenkin varsin haikea näkymä, kun jo hyvin aikaisessa vaiheessa matkan keskeyttäneet juoksijat ovat päässeet järjestäjien kuljetuksella pois radan varrelta ja tuijottelevat selällään maaten kattoon miettien, että miten tässä nyt oikein näin kävi. Päätän sulkea oven ja jatkaa kiertelyäni käytävillä, sillä haluan antaa heidän olla rauhassa enkä häiritä liikaa omilla höpinöilläni. Nyt olisi aivan väärä hetki mennä keskustelemaan ylipirteänä ja onnellisena, kun toinen on murheen alhossa. On hyvin vaikeaa katsella vierestä kun toisen mieli murtuu ja unelmat haihtuvat. Pitkän ultran kaltaiseen koitokseen on syytä valmistautua huolella ja varautua jo ennalta käsin tuleviin epätoivon täyttämiin hetkiin, sillä kun raaka ja kylmä todellisuus paiskataan vasten väsyneen juoksijan kasvoja, niin silloin on asenteen ja itsekurin parasta olla kunnossa, jos haluaa pysyä kelkassa mukana. Itsesääli ja järkiajattelu kannattaa jättää naulakkoon kotisuomen puolelle, koska niistä on täällä ainoastaan haittaa suoritusta ajatellen.

Seuraava muistikuva on se, kun huomaan makaavani vessan edessä pitkin pituuttani ja ymmärrän, että taisi lähteä taju pöntöllä pinnistelyn jälkeen samoin kuin Kreikassa pari vuotta sitten. Ymmärtääkseni moinen johtuu vereenpaineen heittelyistä, kun kroppa on pitkästä rasituksesta vielä jonkun verran sekaisin. Nyt kun ei ollut Seppo huolehtimassa niin en raaskinut jäänyt lepäilemään, vaan suuntasin seuraavaksi hotellin kylpyläosaston höyryihin ja tämän älynväläyksen johdosta koin hetken päästä varsin pikaisen herätyksen kylmäaltaassa. Taisin pökertyä sinne ilmeisesti porealtaan kuumuudesta noustessani, jonka jälkeen älysin vihdoin ottaa opikseni ja huilata jonkun aikaa.

Muutaman tunnin päästä käytävien hiljaisuus vaihtuu torikokousta muistuttavaksi hulinaksi, kun ikionnellisia maaliin selviytyjiä alkaa saapumaan tasaiseen tahtiin toinen toistaan omituisimmilla etenemistyyleillä nilkutellen hotellin pääovista sisään. Kiirehdin pikaisesti vastaanottoaulaan (vauhti ei päätä huimaa) seuratakseni tätä riemunäytelmää, sillä on hyvin ainutlaatuinen kokemus saada katsella heidän ilmeitään ja eleitään, joista on hyvin helposti aistittavissa aitoa elämisen riemua sekä suunnatonta onnellisuutta. Samalla huomaan sen, kuinka positiivisen mielenlaadun he todellakin tuntuvat omaavan hymyillessään toisilleen, vaikka joka paikkaan särkee ja sattuu aivan vietävästi. Lihakset ovat jäykät ja kivuliaat, nivelet turvonneet ja tulehtuneet sekä silmät verestävän punaiset rankan uurastuksen seurauksena. Nauramme kipeitä jalkojamme ja hassunnäköistä kävelyämme yhdessä järjestäjien, taksikuskien kuin myös hotellin johtajankin kanssa. Tunnelma on hyvin ainutlaatuinen sekä vapautunut, joten unohdamme kaikki muodollisuudet ja onnittelemmekin toisiamme halaamalla, vaikka Japanissa kättely on paljon yleisemmin käytetty tapa.

Pidän tästä, sillä mielestäni estoinen käyttäytyminen on vain tekopyhyyttä ja heijastusta heikosta itsetunnostamme. Elämmekin nykyään liian paljon omien ajatustemme sekä turhanpäiväisten pelkojemme vankeina ja annamme niiden häiritä elämäämme aivan suotta. Jos tässä tilanteessa joku nirppanokka pessimisti yrittäisi tulla hotellin aulaan pilaamaan riemuamme valistamalla meitä vaikkapa liikaharjoittelusta ja rasitusvammoista, niin hänet todennäköisesti heitettäisiin sieltä saman tien niskaperseotteella pihalle. Varovainen hissuttelu ja ylenpalttinen maltti eivät ole muuta kuin myrkkyä kehitykselle ja niiden varjolla yritetään varsin ovelalla tavalla tukahduttaa uskomme rajattomiin mahdollisuuksiin. Todellisuudessa ne eivät aiheuta juuri mitään muuta kuin pelkkää keskinkertaisuutta sekä yllätyksettömyyttä, joka on arkipäiväisen tylsää ja tappaa ihmisen luovuuden heti alkuunsa.

Eihän sitä tietenkään tarvitse itseään aivan hengiltä juosta, mutta jos järkevyys on jotain niin typerää kuin pelko perseessä elämistä, niin siitä en silloin halua tietää sen enempää. Paljon mielummin taon päähäni ajatusmallia, että kun mieli on tyhjä tietoisesta ajattelusta voi keho toimia ilman rajoituksia. Olenkin hyvin kiitollinen siitä, että on olemassa ultrajuoksun ihmeellinen maailma, jonka tukemana kykenemme irtautumaan tämän luokitteluyhteiskunnan kirouksista ja heikkouskoisten ihmisten asettamista rajoituksista, jotka pyrkivät kahlitsemaan meitä keskinkertaisuuden tylsiin kulisseihin. Pitkien ultrien juokseminen on oiva tapa vapautua materian ja faktatiedon valtaamasta murhenäytelmästä aistikkuuden ja kokemushavaintojen paratiisiin.

Japanilainen nöyryys ja asenne elämää kohtaan tekivät minuun lähtemättömän vaikutuksen. Näiden ns. ”äärirajaihmisten” touhuissa on mielestäni jotain niin syntisen kiehtovaa ja mielenkiintoista, että tuntuu hyvin haikealta joutua luopumaan heidän hauskasta seurastaan heti seuraavana päivänä maaliintulon jälkeen. Viettäisin mielelläni vielä toisenkin viikon tämän paratiisimaailman lumoissa, sillä täällä pystyn näkemään ihmisistä niitä puolia, joita toivoisin arkielämässäkin havaitsevani nykyistä enemmän.