Miksi kirjoitan tämän? Koska itse sain älyttömän määrän voimaa aiemmista Ultrajuoksija-lehdistä lukemistani tarinoista joten oletan, että tämä voisi toimia innoittajana myös muiden uusien ultraajien pohtiessa omia tavoitteitaan ja unelmiaan. Lisäksi näiden kokemusten jälkeen mikään ei ole ollut kuten ennen, joten tässä pieni tarina siitä, miten mahdottomasta tuli totta:

On juostu jo yli viisi tuntia ja alkaa olla kuuma. Ei niin kuuma, kun kuulemani mukaan aiempina vuosina, mutta aivan liian kuumaa minulle. Kaipaan vettä ja varjoa. Tästä lähtien huoltopisteen märistä sienistä tulee hyviä ystäviäni, joita odotan juoksun edetessä kuin kuuta nousevaa. Upotan lippalakkini vesisankoon aina huoltopisteelle pääsyäni ja puristan sienet kerta toisensa jälkeen kuivaksi valellessani pääkoppaani viilentävällä vedellä lyhyiden pysähdyksien aikana, joita onneksi on muutaman kilometrin välein - ilman niitä olisi tukalat oltavat.

Petri on jo pari kertaa kertonut tunteneensa kroppansa kuumenevan jotenkin omituisella tavalla liikaa ja pysähdymme jälleen yhdessä viilentelemään huoltopisteelle, jossa tiemme erkanevat lopullisesti. Petri kehottaa minua jatkamaan, kun juoksu kulkee vielä hyvin ja sanoo kävelevänsä hetken aikaa. Tapaisimme kyllä myöhemmin, kunhan Petri saisi voimansa takaisin ja jatkaisimme taas matkaa yhdessä. Saapuessani Korinttiin (81km) olen tasan tunnin edellä eliminaatioaikaa, joten päätän levähtää hetkisen. Pehmitän jalkojani hieronnalla ja mutustellessani herkullista spagettia korviini kantautuu tieto, jonka mukaan Ari on joutunut keskeyttämään matkanteon. Ymmärrän, että nyt ei ole aikaa levätä ja säntään takaisin tielle jatkamaan hyvin alkanutta taivaltani.

Jatkan siis matkaani yksin. Kohta saan kiinni Mary Larssonin ja ilmeisesti saksalaiset juoksijat, joiden kanssa etenen pari tuntia yhtä matkaa. Maisemat ovat upeita ja pikku hiljaa ympäristö on muuttunut entistä rauhallisemmaksi. Autoliikennekin on hävinnyt lähes kokonaan huoltojoukkojen ajoittaista ohittelua lukuun ottamatta. Ympärillämme on vain lukemattomia viinitarhoja ja satunnaisia pyöräilijöitä, jotka hymyilevät ja tervehtivät ystävällisesti kohdatessamme. Juoksu tuntuu nyt yllättäen tosi kevyeltä ja helpolta. Jaloissa painaa vähän, mutta minkäänlaisia kipuja ei ole.

En innoissani huomaa puheripuliani, joka on jatkunut jo jonkun aikaa ja pian aavistankin, miksi Mary on käynyt niin monta kertaa tarpeillaan pienen ajan sisällä. Ehkä olisi parempi jutella vähän aikaa vain itsekseen. Juoksen tahallani pysähtymättä seuraavan huoltopisteen ohi, jotta toiset saisivat juosta rauhassa, mutta samalla huomaan saksalaisen kanssamatkaajan tekevän samoin. Juttelemme tovin ja ihmettelemme molemmat, miten ihmeessä tässä vaiheessa juoksu voi tuntua näin helpolta. Toteamme yhdessä, ettemme ole kumpikaan eläessämme juosseet kuin vähän reilut 100km yhteen putkeen ja samalla mielissämme alkaa kyteä ajatus, että jos mitään suuria loukkaantumisia ei tapahdu, niin pääsemme molemmat ihan huoletta maaliin asti. Kaikkea älytöntä sitä tuleekin itselleen uskoteltua, vaikka tässä vaiheessa ei ole mitään käsitystä edessä odottavista koettelemuksista.

Saapuessamme 100km:n kohtaan on aikaa kulunut lähdöstä 10h 30min ja huomaan olevani noin tunnin edellä oletettua aloitusvauhtiani, joten matka on taittunut varsin reippaasti. Olen myös saanut kurottua lisää etumatkaa ainoaan viholliseeni – raatobussiin, joka noukkii säälimättä pois tieltä ne juoksijat, jotka eivät ole edenneet huoltopisteeltä toiselle ennalta annetun aikarajan puitteissa. Nyt eroa tähän ”noutajan autoon” on jo melkein kaksi tuntia ja meno tuntuu kevyeltä. Jonkun ajan päästä kuulen Marian huoltojoukoilta myös Petrin joutuneen jättämään leikin kesken kuumuuden uuvuttamana ja samalla ymmärrän, että tässä on nyt tosi kyseessä.

Vaikka kaikki onkin tähän asti sujunut varsin hyvin, niin alan pikku hiljaa ajatuksissani epäilemään omia mahdollisuuksiani maaliin asti selviytymiseen, kun kovia kavereita tippuu kelkasta jo tässä vaiheessa kisaa. Ja tämä ei varmasti johdu huonosta valmistautumisesta, sillä tiedän näiden sankarien olevan varmasti paljon kovemmassa kunnossa kuin minä. Nyt on kyse ihan muista asioista, joihin ei pysty ennalta varautumaan, koska niitä ei osaa odottaa - mitä tahansa aivan omituista voi tapahtua. Harmittaa vietävästi, sillä olisin todella halunnut jatkaa matkaa yhdessä. Voin vaan toivoa ja rukoilla, ettei lämpö tekisi samoja tepposia myös minulle.

Kohta ruotsalaiset Anders Thunberg ja Kjell-Ove Skoglund kävelevät edessämme eväitään syöden. Sovimme tapaavamme maalissa ja jatkavamme jutustelua juhlinnan merkeissä. Thunberg totesi Spartassa maaliintuloa seuraavana aamuna, ettei hänen 100km:n tuloskunnostaan ole täällä paljonkaan hyötyä. Tapasin hänet ohimennen heinäkuussa Lapland Ultrassa Ruotsissa, jossa hän voitti 100km:n kisan ylivoimaisesti ajalla 8:04:55. Hävisin hänelle silloin yli puolitoista tuntia, mutta nyt eroa tuli saman verran toiseen suuntaan. Ohitamme kaverukset pienen jutustelun jälkeen ja saavumme ensimmäiselle serpentiininousulle, jonka kävelen suosiolla ylös ja annan saksalaisen toverini jatkaa matkaansa yksin.

Taivallan matkaani siis jälleen kerran yksin, mutta tällä kertaa maaliin asti, sillä ennen Spartaa tapaan juoksijoita ainoastaan ohitustilanteissa – puolin ja toisin. Vihdoin aurinko laskee ja iloitsen saadessani sytyttää otsalamppuni. Olen jo pitkään kuvitellut, miltä tuntuisi juosta pelkän kapean valokeilan varassa tuntemattomilla seuduilla Kreikan yössä. Tuntuu hassulta, kuinka pienistä asioista sitä ihminen pystyy iloitsemaan kun saavuttaa tietynlaisen mielentilan.

Saavun Nemean kylään (124km), joka on toinen kuudesta hieman paremmin varustellusta huoltopisteestä. Tulen valaistulle aukiolle, jossa palkitsen itseni jälleen kiinteällä ruoalla ja rentouttavalla hieronnalla. Tunnen olevani kuin ylväs kuningas hovissaan, sillä niin hyvin minua kohdellaan. Makaan viltillä vatsallani herkullista spagettiannostani popsien ja samalla huomaan ilokseni, että kaksi nuorta hyvin kaunista Kreikkalaista neitoa hieroo jalkojani, yksi selkääni ja neljäs täyttää juomapulloani. Ei siis mikään ihme, että pysähdykseni kestää yli kymmenen minuuttia. Olen kuin unelmieni unessa, kunnes hetken kuluttua herään haavemaailmastani läimäyttäessäni itseäni voimakkaasti poskelle ja pakotan itseni nousemaan ylös. Manailen suomeksi huonoa tuuriani ja virittelen juomavyöni pikaisesti kuntoon. Miksi tällaista tapahtuu juuri kun pitäisi juosta koko yö taistellen itsestään kaikki mahdollinen energia irti? Vaatii kovaa mielenlujuutta lähteä jatkamaan matkaa ja unohtaa mielestään kaikenlaiset helpotusta tuovat nykyajan mukavuudet. Yksi hierojista kummaksuu hieman ärtymystäni, mutta selittäessäni käytökseni syitä saamme hyvät naurut ja sovimme tapaavamme myöhemmin samoissa merkeissä, jota ei kuitenkaan koskaan tapahdu eli siltä osin olen jälleen palannut takaisin todellisuuteen, jossa kaikki on kuten ennenkin.
Jonkun aikaa tepastelen eteenpäin ajattelematta sen kummempia. Jalat ovat väsyneet, mutta siihen on jo ehtinyt tottumaan, joten en vaivaa mieltäni asialla sen enempää. Piristän mieltäni tarkkaillen ympäröivää pimeyttä ja valaisen otsalampullani puissa roikkuvia narunpätkiä, joita on apuna reitillä pysymisen helpottamiseksi. Juoksualusta on muuttunut mutkittelevaksi hiekkatieksi ja kenkien alta kuuluva rahiseva läpsytys pitää mielen rauhallisena. Tuntuu, kuin aistini olisivat herkistyneet ja luontokin heränneen pimeyden saavuttua. Tien vieressä kasvavista puskista kuuluu kaikenlaista omituista sirinää ja rapistelua.Juoksen jossain tuntemattomassa paikassa, mutta tunnen koko ajan olevani kuin kotona, sillä kertaakaan loppumatkan aikana en koe olevani yksin tai kaipaavani seuraa matkalleni. Nyt olisi aivan väärä hetki yhteislenkille, mikä alkumatkassa oli varsin piristävää, ja arkiaskareista puhuminen pilaisi välittömästi hienon tunnelman.

Alan vihdoin päästä olotilaan, jota en ole aiemmin eläessäni kokenut. Sen olemassaolosta olen kyllä lukenut, mutta samassa yhteydessä on aina todettu, että sitä on mahdoton sanoin selittää. Mielialani heittelee rankasti äärimmäisyydestä toiseen ja koen hetkittäin hyvin vahvoja tunneryöppyjä, jolloin pysähdyn aina hetkeksi nojailemaan polviini itkien pikkupojan lailla. En itke surusta, vaan suunnattomasta onnen tunteesta, jonka vuoksi hengittäminen juoksuvauhdissa ei enää onnistu ja on pakko olla hetki paikoillaan. Samalla huomaan, että olen löytänyt elämääni kaiken tarvitsemani, enkä kaipaa mitään muuta - nyt tiedän, miten haluan loppuelämäni elää. Kaikenlaiset huolet ja murheet tuntuvat toisarvoisilta, enkä etsi enää vastausta mihinkään, sillä kaikki tuntuu olevan hyvin selkeää. Aivan kuin edestäni olisi yhtäkkiä revitty pois se esirippu, joka harhauttaa meidät havaitsemaan ympärillämme vain ne turhamaisuuden kulissit, joiden luomassa valhetodellisuudessa arkisin elämme. Tuntuu, että kukaan ei vaadi minulta mitään. Kukaan ei kysele, miksi teen niin kuin teen. Kenellekään ei tarvitse selittää, mihin olen menossa ja miksi asiat ovat niin kuin ovat. Saan etuoikeuden elää hetken tunnetilassa, jolloin mieleeni kirkastuvat sanat:

”Kukaan ei anna meille vapautta,
otamme vapautemme itse.
Olemme juuri niin vapaita,
kuin itse haluamme.”

Pienen sadekuuron jälkeen hiekkatiellä on ajoittain hyvin liukasta ja mutaista. Nautin seikkailun tunteesta, mutta pian päällyste muuttuu harmikseni jälleen asfaltiksi ja tie viettää pitkän matkaa alaviistoon. Ryhdyn laskeutumaan pikkuhiljaa kohti Lyrkian kylää (148km), jonne olen jättänyt vaihtovaatteita varmuuden vuoksi, sillä joskus vuoren huipulla voi kuulemani mukaan olla hyvinkin viileää ja tuulista. Puen huoltopisteellä päälleni lämpimän paidan ja sormikkaat sekä vaihdan kuivat kengät jalkaani. En koe kenkien vaihtoa tarpeelliseksi, mutta teen sen joka tapauksessa saadakseni hetkisen hengähtää ja samalla puhkaisen pari nesteen täyttämää rakkoa, jotka yllätyksekseni ovat ilmestyneet varpaiden väliin. Kuulen olevani kolme tuntia edellä eliminaatioaikaa eli ero on kasvanut edelleen, mutta matka alkaa jo painamaan jaloissa.

Jonkin ajan kuluttua tulen jyrkän rinteen juurelle. Havaitsen ylhäällä kirkkaiden valojen muodostaman ketjun ja juostujen kilometrien perusteella päättelen niiden valaisevan vuoren ylitykseen käytettävää reittiä, josta olen kuullut mielenkiintoisia tarinoita. Kohta pääsisin vihdoin kokeilemaan voimiani tuon pahamaineisen vuoren ylityksessä. Kävelen suosiolla muutaman kilometrin kiemurtelevaa serpentiininousua ylös, sillä juostessa kuluttaisin vain turhaa energiaa ja väsyttäisin itseni. Tehokkaalla kävelyllä etenen myös yhtä nopeasti kuin hitaasti juoksemalla, joten päätökseni tuntuu järkevältä. Saavun lopulta vuoren juurella sijaitsevalle huoltopisteelle ja nautin pikaisesti annoksen lämmintä suolapitoista keittoa. En tiedä, mitä kulhossa oli mutta äärettömän hyvälle soppa kuitenkin maistui tässä olotilassa. En viivy kauaa paikallani, sillä olen aivan tohkeissani saadessani vihdoin tilaisuuden hyökätä raivokkaasti tämän salaperäisen ja lähes mystiseltä tuntuvan vuoren kimppuun. Huoltopisteen väeltä kuulen huipulle pääsemiseen arvioidun ajan olevan 40 minuutin luokkaa, joten tarkistan kellostani lähtöajan ja painun tohkeissani reitille.

Rinne tosiaan on aika konstikas, aivan kuten minua etukäteen on varoiteltu ja askeleiden kanssa saa olla tarkkana, ettei horjahda ja kieri alas rinnettä, mikä voisi olla hyvinkin kohtalokasta. Eteneminen sujuu kuitenkin yllättävän helposti, vaikka syke nouseekin hetkessä roimasti ja hiki iskee välittömästi pintaan. Riisun hanskat ja käärin hihat ylös, sillä nyt on menemisen meininki päällä. Aikaa nousuun kuluu vain karvan verran yli 20 minuuttia ja saan ponnistuksistani hirmu määrän lisäenergiaa. Nautin huipulla hetken viileästä tuulesta ja katsahdan alas valtatien valoihin. Tunnen oloni erittäin vahvaksi ja puhkun taistelutahtoa huoltohenkilöstön kannustaessa jatkamaan hyvin sujunutta matkaani. Tunnen olevani elämäni voimissani, mutta palaan kuitenkin nopeasti takaisin maankamaralle ja nöyrryn huomatessani vuorelta laskeutumisen sujuvan varsin vaivalloisesti, sillä reiteni ovat äskeisestä koitoksesta aivan tukossa. Laskeutuminen on yhtä tuskaa ja siihen kuluu todella paljon aikaa, mutta lopulta kuitenkin saavun Sangas-kylän huoltopisteelle (164km), johon jätän reppuni ja vaihdan ylleni jälleen lyhyen paidan. Vuori on nyt nujerrettu ja tästä alkaisi loppukiri maalia kohti, enää kun on reilut 80km taivalta jäljellä.

Jatkan suoraan matkaani kohti Nestanin kylää (172km), jossa voisin seuraavan kerran lepuuttaa jalkojani. Saavuttuani perille hakeudun välittömästi hierojan käsittelyyn, mutta nyt kauniit tytöt ovat vaihtuneet karvaiseksi mieheksi joten voin keskittyä kaikin voimin herkulliselta maistuvan suolaisen keiton nauttimiseen. Seuraavana etappina olisi Spartaan johtavalle valtatielle selviytyminen, jonne olisi matkaa enää kolmisenkymmentä kilometriä. Normaalisti matkan heittäisi rennosti hölkäten, mutta tässä vaiheessa se tuntuu hyvinkin kaukaiselta tavoitteelta. Nyt juostaan ylängöllä, josta muistan yksityiskohtia varsin vähän. Tie on melko tasaista ja suorat tuntuvat tappavan pitkiltä, mutta nyt eivät ruikutus ja valittaminen auta - eteenpäin on mentävä keinolla millä hyvänsä, ellei halua joutua bussin kyytiin.

Yön viimeiset tunnit kuluvat todella hitaasti ja meno on jo hyvin vaivalloista. Loputtoman pitkältä tuntuvan taivaltamisen jälkeen pimeys näyttää vihdoin vaihtuvan aamun sarastukseen ja on aika herätä uuteen päivään. Saavun lopulta valtatien risteykseen, josta maaliin on enää vaivaisen maratonin verran.

Eteeni nousee yhtäkkiä jyrkkä ylämäki ja saman tien alkaa satamaan rankasti. Vaihdan kävelyyn yrittäen samalla väistellä lätäköitä, mutta hetken kuluttua se on jo aivan turhaa. Kastun hetkessä kauttaaltaan aivan litimäräksi ja matelen eteenpäin odotellen sadekuuron laantumista. Aina mäen päälle päästyäni huomaan edessäni toisen mokoman ja mäet tuntuvat jatkuvan loputtomiin. Olen aivan ihmeissäni, sillä tällaista kapuamista en osannut odottaa, vaikka jälkeenpäin ennakkomateriaalia tarkastelemalla kyseinen kohta on kyllä aivan selvästi reittiprofiiliin merkattu.

Sataa aivan kaatamalla ja hytisen kylmyydestä, sillä tähän en osannut varautua etukäteen. Valmistautuessani matkaan sain varoituksen sanoja vuoren ylityksestä ja kuumuudesta, mutta sadetta ei kukaan osannut odottaa. Lähtöpaikalla ilmoitettiin kyllä sateen mahdollisuudesta, mutta totesimme sen vain viilentävän oloa kuumassa helteessä juostessa. Manailen huonoa tuuriani ja jonkin ajan päästä ymmärrän, ettei tämä sadekuuro menekään pian ohi vaan jatkuu tuntikausia. Jonkin aikaa sateessa rämpimisen jälkeen eteneminen tuntuu jo toivottomalta ja uskoni maaliin asti selviytymiseen tuntuu hiipuvan pikkuhiljaa mahdottoman tehtävän edessä. Pysähdyn ajoittain paikoilleen ja toivon menettäneenä käännyn jopa muutaman kerran takaisin palatakseni huoltopisteelle ja ilmoittavani keskeytyksestä, mutta onneksi lupaan aina itselleni jatkaa seuraavalle huoltopisteelle tehdäkseni lopullisen päätöksen siellä. Sade huuhtoo kyyneliäni valtatien pintaan ja samalla huomaan, että hengittäminen on hyvin vaikeaa ja pätkittäistä. Lisäksi tärisen kauttaaltani kylmyydestä. Olisi pakko pystyä juoksemaan, jotta saisin lisättyä edes hieman lämpöä elimistööni, mutta rankkojen mäkien kipuaminen uupuneiden lihasten avulla onnistuu hädin tuskin edes kävellen.

Hetken päästä olen aivan raivoissani ja sadattelen äänekkäästi säälittävää olotilaani, enkä suostu antamaan periksi vaikka henki menisi. Tunteet heittelehtivät jälleen laidasta toiseen ja samalla huomaan surkuttelevani itku kurkussa luovuttamista vastaan sekä yritän ammentaa voimaa kaikesta siitä hyvästä, mitä minulle on elämäni aikana suotu. Tunnen olevani ikionnellinen saadessani mahdollisuuden yrittää toteuttaa pitkään odottamaani unelmaa, joka nyt on kaiken puurtamisen jälkeen yhtäkkiä karkaamassa käsistäni. Itken, manailen ja nauran yhtä aikaa enkä pysty rauhoittamaan oloani, vaikka kuinka yritän.

Päälläni on vain t-paita ja lyhyet trikoot, joten lisävaatetus olisi ainoa pelastuskeino selviytymiseen tästä kurjuudesta. Kuin tilauksesta saan huoltopisteeltä pienehkön jätesäkin, jonka kietaisen päälleni ja puhkaisen pussin sivuun reiät käsilleni. Vähän ajan päästä huomaan tarvitsevani suojaa myös käsille ja saan toisen säkin, johon jätän reiät tekemättä. Etenen noin kuusi tuntia pussin sisällä juosten ja kävellen, heiluen puolelta toiselle kuin pingviini ikään kädet kylkiini liimattuina. Mieleni virkistyy hieman havaitessani monen muun tekevän samoin ja olotilani alkaa pikkuhiljaa palautua siedettävälle tasolle. Samalla uskoni maaliin asti selviytymiseen palaa vähitellen takaisin. Ajoittain ohitseni juoksee yllättävän kepeästi eteneviä kanssakilpailijoita, enkä voi käsittää, miten jotkut juoksijat pystyvät juoksemaan ilman sadesuojaa tällaisessa kylmyydessä. Kilpailusta toisia vastaan ei kuitenkaan ole tietoakaan vaan on aivan päivänselvää, että ainoa tavoitteeni on maaliin asti selviytyminen. Saavun monumentin huoltopisteelle (222km), jossa viivyn vajaat puoli tuntia yrittäen lämmitellä kehoani viltin alla siinä kuitenkaan onnistumatta. Huomaan lopulta, että oli suuri virhe jämähtää paikoilleen, sillä kävelykin on pitkän aikaa varsin tuskaista juoksemisesta puhumattakaan. Edessä on vielä viimeinen hurja nousu, jonka jälkeen alkaa lasku kohti maalia. Spartan pääkadulla maaliintuloani kirittävät paikalliset lapset, joiden kanssa otan hurmiossani vielä pikajuoksukilpailun. Leonidaan patsaalla koettua tunnetilaa on turhaa yrittää sanoin kuvailla - siihen koen olevani täysin kyvytön.