Tämän vuoden Spartathlon jää jälleen muistoihini monin eri tavoin. Aurinkolasit hukkasin johonkin tienposkeen jo heti alkumatkasta ja digikamerani jätin vahingossa huoltopisteen pöydälle Spartan valtatien varteen. Kamera on vieläkin sillä tiellään ja samalla hävisi noin 280 kuvaa reitin varrelta, jotka napsin tarkoituksena valmistaa kotitekoinen reittiopas ensikertalaisia Spartathlonisteja varten. Reittihän on ennen ensimmäistä kokemusta varsinainen mysteeri, minkä vaiheilta ei tietoa paljoakaan irtoa ainakaan kuvien muodossa. Osallistumismaksun (250€) suoritin myös toistamiseen paikan päällä, kun etukäteismaksuni oli pikkaisen myöhässä enkä ottanut kuittia mukaan todistukseksi jälkikäteen suoritetusta maksusta. Rahojen menetys ja kameran häviäminen ei sinäänsä haittaa pätkääkään, mutta harmittaa toisaalta vietävästi muiden puolesta, jotka olisivat varmaan ilolla tutkineet toinen toistaa onnistuneempia kuvia. Kaikkein eniten harmittaa Petristä ja Rune Larssonista ottamani loisto-otos, jonka kaavailin suurentavani muistojen kuvaarkistoon ainutlaatuisena helmenä. Mutta mitäpä tässä turhia suremaan. Kuvitetun reittioppaan valmistus siirtyi vain vuodella eteenpäin ja ensi vuoden uudet Spartathlonseikkailijat saavat tyytyä lähtemään enemmän tai vähemmän ummikkona matkaan – kuten tähänkin asti on tehty. Toivottavasti kertomuksestani on silti edes jotain hyötyä tai iloa, vaikken reitin eri vaiheisiin kovin syvällisesti tällä kertaa paneudukaan.

Koska matka on pitkä, niin jaoin matkan muutamiin etappeihin, jotka ovatkin aika selkeitä ja eroavat toisistaan monin eri tavoin. Matkan varrella on kuusi suurempaa huoltopistettä (yhteensä huoltopisteitä on 74kpl), joissa on tarjolla  hierontaa ja hieman liiankin mukavat lepotilat. Tästä se lähtee:

1) Ateena-Korintti (0-81km)
Startti tapahtuu Akropolis-kukkulalta perjantai-aamulla klo 7.00. Lähtölaukauksen jälkeen juostaan parin tunnin alkuverryttely vilkkaan liikenteen seassa läpi Ateenan kaupungin, josta pikkuhiljaa siirrytään kumpuilevalle asfalttitielle. Tästä porhalletaan kauniin rantamaiseman siivittämänä Korintin kanavan ohi Hellas Canin huoltopisteelle, jolloin matkaa on takana vajaa kolmannes. Tällä osuudella monet sortuvat liian kovaan alkuvauhtiin ja juoksevat jalat altaan.

Spartathloniin valmistautuminen on todella pitkä prosessi ja se on syytä tehdä huolella, jos tavoitteena on maaliin asti selviytyminen. Jalkavaivat olivat torpedoineet oman valmistautumiseni tähän koitokseen käytännössä katsoen lähes kokonaan, joten älkää kysykö miten olin harjoitellut. Jos sen kertoisin, niin sitä ei todennäköisesti uskoisi kukaan. Tällä tarkoitan sitä, että olin saanut luvan lähteä lenkille vain satunnaisesti ja täysin turhautuneena ikkunasta ulos tuijottaminen oli kuulunut päivärutiineihin pakon sanelemana jo puolen vuoden ajan. Sanotaan vaikka näin, että olo on ollut näiden kuukausien aikana kuin pimeässä eristyskopissa riutuvalla elinkautisvangilla, jolta on riistetty pois oma tahto ja vapaus ajatella sekä toteuttaa itseään. Mutta se siitä. Turha tässä on ruikuttaa, koska se ei auta tippaakaan ja sain kuin sainkin mahdollisuuden osallistua kisaan tästä kaikesta sähläämisestä huolimatta. Joten kaikki hyvin.

Tunnelma kisaa edeltävinä hetkinä on jotain aivan uskomatonta lähtöpaikan tulviessa ikionnellisia ja innokkaita juoksijoita ympäri maailmaa, jotka odottavat herkeämättä lähtölupaa kohti upeaa seikkailua. Olen lopultakin karkumatkalla arjen tappavasta tylsyydestä ja pääsen vihdoin juoksemaan! Fiilikset ovat aivan uskomattomat ja olen kuin pakkopaidassa riehuva hullu, joka onnistuu pakenemaan vartijoiltaan ja pääsee juoksemaan täysin haltioissaan pitkin kaupungin katuja autojen vilinään. Alkuun juostaan hölkkämaraton, jonka jälkeen jatketaan heti perään toinen mokoma sitä Korintin huoltopisteen herkullista spagettilautasta odotellen. Tällä välillä merimaisema on pääosassa ja yhtä  snorkkelisukeltajahavaintoa lukuunottamatta meno on varsin tapahtumaköyhää perusjuoksentelua, sillä jalat ovat vielä hyvissä voimissa ja juoksu tuntuu jopa turhauttavan kepeältä. 20-50km:n paikkeilla koin tällä kertaa reitin henkisesti tuskaisimmat hetket odottaessaani täysin kärsimättömänä, että pääsisin vihdoin nauttimaan väsyneillä jaloilla ultraamisesta ja taistelemaan uupumusta vastaan. Korviini kantautuu myös väliaikatietoja ja erilaisia arviointeja kilometrivauhdeista sekä muista epäoleellisista mielen harhauttajista. Parissa vaiheessa olen jopa täysin tuohduksissani tästä mieltäni piinaavasta valheulottuvuudesta joka on jotain aivan muuta kuin Spartathlonia. Potkin asfalttipinnan päällä pyöriviä pikkukiviä ja etsin kenkieni alle mieluisampaa juoksualustaa päällysteen vierestä tien penkalta. Tuhlailen hetkittäin energiaa potkien puskien taittuvia oksia pois jalkojeni tieltä enkä suostu astumaan asfaltille, koska emme ole keskenämme puheväleissä. Koen pakottavaa tarvetta piristää mieltäni ja herätän tarkoituksella keskustelua kisasta, jonka nimeä ei Petrin mukaan saa mainita ääneen. Sen kuitenkin tehtyäni menetän oikeuteni juosta asfaltilla ja idea miellyttää mieltäni sekä saa ajatukseni vaeltamaan jo tulevissa koitoksissa. Yritän pistää hyvin mieluisan rangaistuksen täytäntöön ja pysyn poissa tuolta pirulaiselta mahdollisuuksieni rajoissa, mutta täysin kokonaan en sitä kykene millään välttämään. Jonkin ajan päästä piina alkaa hellittämään ja viritän mieleni uudelle aaltopituudelle.

Piristyn nopeasti, sillä kohta alkaa tapahtumaan. Muistan pitkän ylämäen, jonka päältä ei ole enää pitkä matka Korintin Kanavalle ja siitä Hellas Canin huoltopiste on enää kivenheiton päässä. Kohta saisi alkaa vihdoin juoksemaan.

2) Korintti - Nemea: (81-124km)
Matka jatkuu viiniviljelmien lomassa ja pikkukylien läpi juosten kohti Nemean kirkkoaukiota. Tällä välillä alkaa jo pikkuhiljaa huomaamaan, onko tullut (kuten Seppo sanoo) ulkoiltua tarpeeksi edeltävinä kuukausina. Edessä on helteinen etappi, kun päivä on kuumimmillaan ja matkan aikana ohitetaan antiikin Korintti (josta kuva Mustalan raportissa) sekä päästään nauttimaan reitin ensimmäisistä serpentiininousuista. Kahmaisen ruuat mukaani lautaselle ja mutustelen niitä kävellessäni. Spagettia en äkkiseltään löytänyt, mutta riisikupponen ajaa hyvin saman asian. Onneksi Petri jatkoi matkaansa pysähtymättä, sillä muuten olisin todennäköisesti suonut itselleni rentouttavan hierontatauon ja jämähdyttänyt reiteni aivan tukkoon.

Kohta päivä alkaa olla kuumimmillaan. Rantamaisema muuttuu viiniviljelmiksi ja leppoisa tuuli poistuu seurastamme. Autojen hälinä jää taakse ja tiet kapenevat, joten fiilikset kohenevat eikä menisi enää kauan kun jalat väsähtäisivät oikein kunnolla. Tästä alkoi seuraava etappi kohti Nemean aukiota, jonne päästessämme aurinko olisi jo laskenut mailleen. Tapaamme pitkän suoran kohdalla Norjan Eivindsenin ja juttelemme tovin niitä näitä. Eiolf on aloittanut rauhassa ja tuntuu nauttivan juoksemisesta, vaikka vatsa onkin kipeä. Miehen olemus on kuin viikingillä ja muistan jo viime vuonna kaverin tavatessani ajatelleeni hänen olevan kuin Obelixin mittakaavaan suurennettu Asterixhahmo, sillä niin jykevän ja energisen oloinen kaveri tuntuu olevan. Juoksu tuntuu nyt jopa kevyemmältä kuin jokin aika sitten ja muistan viime vuonna tapahtuneen samoin. Vähän ajan päästä olisi satanen takana ja siitähän ultraaminen jo pikku hiljaa alkaakin. Juuri ennen Nemeaan saapumistamme ohitamme Sepon, joka on tsipannut tosi pahasti jostain kumman syystä ja etenee tällä hetkellä verkalleen. Eipä kuulu yhtään valituksen tai selityksen sanaa miehen suusta siinä kuulumisia kysellessämme. Muistan  miettineeni, että vaikka tiedän Sepon olevan rautaisen lujaa tekoa, niin tuosta jos mies vielä maaliin asti itsensä raahaa niin kyllä kova äijä on. Ja niin hän myös teki.

3) Nemea - Lyrkia: (124-148,5km)
Lyrkiaa kohti taivallettessa saa nauttia upeasta yöjuoksusta osan matkaa päällystämättömilläkin teillä. Malandreenin kuoppatie on yksi reitin kohokohdista, jos ei tykkää asfalttijuoksusta. Lopulta  laskeudutaan alas laaksoon, josta noustaan pari jyrkkää nousua ylös Lyrkian huoltopisteelle. Saavumme Nemeaan 124km kohdalle. Ahmin huonoja ruokatapoja noudattaen suuhuni lämmintä soppaa ja olen aivan haltioissani, koska pian edessä on reitin lempiosuuteni: Pimeässä juoksemista, päällystämätöntä tieosuutta ja lopulta saapuminen vuoren juurelle, jonka päälle on vielä lupa kiivetäkin. Ennen Nemeaa juoksu oli enemmän tai vähemmän pelkkää juoksemista ja kaiken tämän odottamista, mutta yhtäkkiä asiat ovat toisin. Juokseminen on juoksemista vain sen fyysisessä mielessä, sillä jalat jatkavat liikettä ja mieli vaeltelee missä sattuu. Yön pimeys laskeutuu vihdoin yllemme ja sulkeudumme nauttimaan muutamien tuntien euforiasta otsalamppujemme valokeiloja tuijotellen. Yöllä juokseminen on mahtavaa. Silloin tunnen olevani kotona ja kaikki epävarmuus häviää auringonvalon tavoin ympäriltäni. Ilman yön läpi juoksemista ultrakisa tuntuu jotenkin vajaalta ja se ikään kuin loppuu ennen aikojaan. Jos joskus ihmisellä voi olla uskomattoman hauskaa, niin tällä hetkellä todellisuus on juuri sitä. Hauskaa, mielenkiintoista, salaperäistä, jännittävää ja kaikkea sitä, mistä tosissaan pitää ja nauttii. Suunnaton ilo on palannut juoksuun ja kaikki näyttää menevän hyvin. Tunnen olevani kuin tuttu ystävä pusikossa rapistelevien pikkueläinten kanssa. Ne muistuttavat minua siitä, miten jännittävää ulkona on kunhan vain aurinko ensin laskee ja pimeys saapuu.

Kuuntelen hengitystäni ja tunnen sydämenlyöntini, jotka muistuttavat jälleen kerran siitä, kuinka yksinkertaista ihmiselo loppujen lopuksi on. Aivot ovat uskomattoman monimutkainen järjestelmä, mutta ne pakkaavat irtauttamaan nykyihmisen todellisesta yksinkertaisesta maailmasta, missä on helppoa olla onnellinen. En varmastikaan ole mikään maailman fiksuin tyyppi mutta tiedän kyllä, mitä onnellisuus tarkoittaa ja milloin olen sen saavuttanut. Mitä järkeä olisi elää jos siitä ei nauti? Kuulostaa varsin radikaalilta ja epäsovinnaiselta ajatukselta, koska sitä se juuri onkin eikä mitään keinotekoista hölynpölyä. Pidän siitä, että asioista puhutaan suoraan. Emme elä keijukaisten haavemaailmassa jossa kaikki on tekopyhäistä naminamia, vaan karussa todellisuudessa. En halua paeta epätäydellisyyttä tai ajoittaisia epätoivon tunteita, vaan sen sijaan kohdata asiat juuri sellaisina kuin ne todellisuudessa tulevat vastaan. Ja tällä hetkellä ei ole olemassa mitään muuta kuin otsalampun valossa heiluva lyhyt tienpätkä ja kengänkärkien edestakainen liikehdintä. Tuijotan niitä vuorotellen enkä ajattele yhtään mitään. Juoksen, juoksen ja juoksen. Ja kun en jaksa enää juosta, niin juoksen siitä huolimatta. Voisinhan myös halutessani jäädä tienposkeen nukkumaan, mutta sieluani ja periaatteitani en ole valmis myymään.

4) Lyrkia - Nestani: (148,5-172km)
Muutama kilometri huoltopisteeltä (Kaparellin kylän jälkeen) alkaa noin viiden kilometrin  asfalttipäällysteinen serpentiininousu vuoren juurella sijaitsevalle huoltopisteelle. Vuoren laelle on tästä matkaa pari kilometriä ja useimpien juoksijoiden kokemusten mukaan huipulta alas laskeutuminen (Sangaksen kylään) on haastavampi tehtävä, sillä etureidet ovat jo aika tukossa. Vuoren jälkeen matka Nestaniin on maastoltaan helppo, mutta muuten varsin tuskallinen. Saavumme lopulta vuoren juurelle ja jo pitkään odotettu kiipeämistehtävä on edessäni aivan näillä sekunneilla. Lähden tohkeissani kipuamaan ylöspäin muhkuraista reittiä ja tunnen olevani onneni kukkuloilla. Edessäni on epämääräisen muotoisia kiviä, ja hypistelen niitä etsiessäni nyrkkiini sopivaa murkulaa, sillä sen kantaminen maaliin asti tuntuu olevan ”tässä vaiheessa koulutusta” jo täysin päivänselvä asia. Isänpäiväkin on muistaakseni vielä tulossa, joten säästyn samalla yhdeltä kauppareissulta. Joka ikisen askeleen ottaminen ylös vuoren rinnettä on jotenkin luonnottoman juhlallista, ainutlaatuista ja suunnattoman nautinnollista.

Tasapainoilen hetken kaikkia varoituksia uhmaillen yhdellä jalalla terävän kiven kärjellä ja luon katseen alas kohti kaukana siintäviä valoja. Pari epähuomiossa otettua harha-askelta riittäisi aiheuttamaan hengenvaarallisen putoamisen näyttävien kuperkeikkojen kera suoraan valtatien pintaan. Tekisi melkein mieli laskeutua mäki takaisin alas ja nousta vuoren laelle uudemman kerran, sillä kiipeäminen oli todella hauskaa ja nautinnollista puuhastelua. Mutta koska en näköjään ole menettänyt järkeäni vielä aivan kokonaan, niin päätän jatkaa matkaani alas Sangaksen kylän puolelle.

On harmillista, kuinka epävarmuuteen ja pelokkuuteennkin voi oppia uskomaan, jos ympärillämme päivittäin olevat ihmiset tahtomattaan meille niin opettavat. Minulta kysyttiin ennen matkaan lähtöä, että eikö lainkaan pelota tai kauhistuta lähteä mukaan tähän seikkailuun? Vastasin, että miksi ihmeessä tuntisin pelkoa päästessäni jälleen kerran leikkimään unelmieni hiekkalaatikolla? Ihan kuin olisin jälleen saanut äidiltäni luvan mennä pihalle leikkimään, mutta ainoa ero tässä on se, että nyt ei tarvitse palata illaksi kotiin, vaan saa jatkaa seikkailua yön yli uuteen aamuun ja vielä vähän pidemmällekin.

Sanoin kuitenkin, että tottakai välillä pelottaakin. Mutta en pelkää sitä mitä matkan aikana voisi fyysisesti tapahtua, vaan sitä, että yhtäkkiä heräisin haaveunestani ja kaikki tämä olisikin vain valheellista harhaunta. Todellisuudessa olisinkin pelkkä kadunlaidassa örveltävä juoppo vailla minkäänlaista halua elää ja herätä uuteen huomiseen. Pari kertaa olen tämän kaltaisen painajaisen nähnytkin ja herännyt onnekseni pehmeästä sängystäni, jonka jälkeen on ollut pakko käydä etsimässä käsiini viime vuoden maaliintulomitali, jonka nyrkkiin sulkeminen saa minut uskomaan että Spartathlon on tosiaankin ollut totta. Se rauhoittaa viimein mieleni ja saan sykkeen laskettua sekä taas uudelleen unen päästä kiinni.

Sangaksen kylän jäädessä taakse edessä on fyysisesti tappavan tylsää maisemaa ja pitkiä suoria, jotka tuntuvat kestävän ikuisuuden. Täältä alkaa totta puhuen se varsinainen taistelu rankkaa väsymistä vastaan. Viime vuonna väsähdinkin näillä main ja paras ystäväni uupumus tuli jälleen luokseni, kun oikein jaksoin lamppua hieroa eli juosta tarpeeksi pitkälle. Se täyttää kuitenkin villeimmätkin toiveeni, jos vaan teen kaikkeni sen esiin saamiseksi, joten toivotan kaverin tervetulleeksi. Ja tänne asti juoksemalla sen ilmestyminen eteeni on taattu juttu. Ajatukset alkavat vaeltelemaan ja kaksi alkumatkalla oppimaamme kreikan kielen sanaa menevät sekaisin niitä toistellessamme. Petrikin on jo saanut väsytettyä itsensä aika asialliseen kuntoon. On mahtava tunne juosta seurassa, jossa keskustelu ei köyhdy pyörimään tappavan tylsien aiheiden ympärillä, kuten kilometrivauhdit, rakot, jäljellä oleva matka tai pohdiskelut siitä, miten saisi motivoitua itsensä harjoittelemaan kunnolla. Petrin kanssa juostessa ei tarvitse kantaa huolta siitä, että homma muuttuisi missään vaiheessa tylsäksi. Hän ei valita, epäröi tai surkuttele tekemiään valintoja. Ultrajuoksijat ovat lähes poikkeuksetta erittäin kiehtovia persoonia ja samaistan Petrin aika pitkälti Rune Larssoniin, jonka olemus on hyvin jykevä ja kaikinpuolin varma. Petri ei myöskään tuo itseään esille tai pöyhkeile saavutuksillaan, sillä miehen itsetunto ja oma minäkuva ovat liian rautaisia moiseen turhamaisuuteen. Vaikken olekaan tuntenut Petriä vielä montaakaan vuotta, niin uskon silti saaneeni aika tarkan mielikuvan siitä, minkälaisia asioita hänen päässään juoksun aikana saattaa liikkua. Emme koe tarvetta jutella juttelemisen takia, vaan pelkkä yhdessä taivaltaminen on jo itsessään valtavan mukavaa, koska ajatusmaailmat eivät ole ristiriidassa keskenään. Hiljaisetkin hetket kuuluvat luonnollisena olennaisena osana pitkään seikkailuun ja monesti ne ovat hyvin kiehtovia. Välillä toinen toistaan oudommat pikkuasiat saavat aikaan äärimmäisen ilon tunteen, vaikka oikeasti ei tapahdu mitään sen kummempaa.

Olemme juosseet jo jonkin aikaa ilman minkäänlaista sanallista kommunikointia ja yhtäkkiä repeämme nauramaan innostuessani spontaanisti kun huomaan virtsan muuttuneen vihdoin viimein kirkkaaksi. Nauramme tämän kaiken älyttömyydelle ja sille, että ymmärrämme päässemme tilaan, jossa omia tekemisiään ei pysty kontrolloimaan enää kovinkaan hyvin. Onneksi kuitenkin vauhtimme on hitaanpuoleista ja liikennekin tähän aikaan yöstä huoltoautojen satunnaista ohittelua lukuunottamatta lähes olematonta. Joku viisaampi voisi ehkä määritellä, miten suurta promillemäärää tämänhetkinen tunnetilaa vastaa. Pitäisiköhän tätä varten laatia joku lakipykälä, sillä kovinkaan nopeisiin reaktioihin eivät aivoni ole tällä hetkellä kykeneväiset.

5) Nestani - Tegea: (172-195km)
Tasainen tappava Arkadian tasankoalue (Joka alkoi jo Nestanista) jatkuu koko etapin ajan. Ennen Tegeaa ohitetaan pari autiolta vaikuttavaa pikkukylää ja yön hiljaisuus vaihtuu kukkojen kiekumisiin sekä koirien haukuntaan (ainakin 33-35h aikatauluilla). Pian huoltopisteen jälkeen tiemme erkanevat, kun Petri päättää ottaa pienen lepotauon. Itselleni en pysty suomaan samaa helpotusta, sillä tiedän sen olevan näillä seuduilla jaloilleni täyttä myrkkyä. Nyt ei ole varaa jäädä hetkeksikään paikoilleen, sillä vauhti on ollut tähän asti niin hiljaista, että jos joutuisin salakavalaan lepokierteeseen niin löytäisin itseni todennäköisesti raatobussin takapenkiltä. Mutta voin silti nauttia Spartathlonista täysin rinnoin, vaikken olekaan huippuvireessä – ehkä joku vuosi vielä olen. Tällä kertaa onnistuin jättämään Petrin ansiosta alkumatkan huoltopisteiden mukavuudet sikseen ja piiskaamaan itseni eteenpäin hierontapisteiden yms. petollisten riiviöiden ohi, joten olen siitä velkaa vielä suurkiitokset hänelle.

Yhdessä oli mukava juosta, mutta onneksi pään sisältä löytyy kyllä juttukavereita ihan omastakin takaa. Niitä on montaa sorttia, mutta lempiystäväni kaikista heistä on maanis-depressiivinen kaveri, joka murheen alhossa purkaa mieltään minulle ja tehtäväni on piristää sekä muistuttaa häntä siitä, miten suuret mahdollisuudet hän on aikeissa heittää hukkaan tuhlatessaan aikaansa kaiken maailman turhista asioista murehtimiseen. Hänen kanssaan keskustelen useimmiten myös siitä, miten hauskaa liikkuminen on ja yritän tarinoideni avulla samalla rohkaista häntä löytämään sen inspiraation, jonka avulla tehdään mieltä hämmästyttäviä ihmeitä. Monesti palauttavaksi kaavailtu lenkki pitenee kuin itsestään vain siitä syystä, että on menossa aivoissa sijaitsevan kuvitteellisen keskustelukumppanin kanssa niin mielenkiintoinen juttutuokio, ettei sitä malta millään lopettaa kesken.

Jatkan matkaani yksin ja koen olevani jossain aivan muualla kuin juoksukilpailussa. Eteeni avautuvassa hetkessä ei ole olemassa pehmeitä esineitä, iloisia kasvoja, kirkkaita värejä tai fyysistä turvaa.  Turvallinen ja rauhallinen todellisuus on vaihtunut elonjäämiskamppailuksi, josta puuttuvat kaikenlaiset rentoutumisen mahdollistavat mukavuudet. Elän kiinni tilanteessa, jossa olen sivistyneen ylemmistörodun sijasta vain elossa oleva alkukantainen ja mitätön olento kylmässä maailmassa. Olen kuin pääosassa henkeäni uhkaavassa ajojahdissa jossa tapahtuu kamalia, jos murrun ja annan periksi perässäni juokseville pedoille. Välillä taas tunnen roikkuvani köydessä, josta irrottaessani olisin vain unohdettu ja säälimätön surkimus.

Alkaa tulemaan valoisaa ja se harmittaa vietävästi, sillä taas menisi vuosi ennen kuin juuri eletyn muistorikkaan yön saisi elää uudelleen. Onneksi edessä on kuitenkin vielä ihan tarpeeksi hankalia haasteita, kuten loputtomalta tuntuvat mäkijonot ja toisen päivän taittaminen täysin uupuneena. Tällä kertaa olisi luvassa mielenkiintoista vaihtelua loppumatkalle, koska hyytävässä sateessa rämpimisen sijaan edessä olisi eloonjäämistaistelu tappavan paahtavassa helteessä.

6) Tegea - Monumentti: (195-222,5km)
Heti Spartan valtatielle pääsyn jälkeen eteen nousee muutaman kilometrin mittainen uuvuttavien nousujen sarja – Manthyrean mäet. Niiden ylös juokseminen on lähes mahdoton tehtävä aivan kirkkainta kärkiporukkaa lukuunottamatta. Mäkien jälkeen meno jatkuu melko tasaisena aina Monumentin huoltopisteelle asti. Juuri ennen huoltopistettä mäen rinteessä vasemmalla näkyvä muistomerkki on perua toisen maailmansodan ajoilta, jolloin paikalla teloitettiin kreikkalaisia sotilaita saksalaisten toimesta. Tegeaan saapuessani olen aivan puhki. Juoksuaskelien ottaminen tuntuu todella kivuliaalta ja yritän jatkaa matkaani kaikin voimin, vaikka tiedän mitä vielä on edessäpäin. Juon huoltopisteeltä jotain nestettä, jostain mukista. En tiedä, mitä mahtoi olla mutta ei kai mitään myrkkyäkään. Tiedän, että pitäisi hymyillä huoltopisteeltä poistuttaessa, mutta en jaksa tehdä edes sitä. Veto on täysin poissa, mutta niin on myös ohitseni hassun näköisesti juoksevalta japanilaiselta, jonka askel näyttää todella omituiselta. Ihailen hänen asennettaan ja koen siinä olevan jollain kierolla tavalla ajateltuna erittäin kiehtovia piirteitä. Se on kuin varta vasten tätä hetkeä ajatellen jalostettu tuote, joka piiskaa juoksijaa eteenpäin ja päihittää varmasti parhaimmankin doping-menetelmän. Siitä on pois kaikenlainen valitus ja vastuun pakoilu, jotka ovat täällä juoksijan pahimpia vihollisia. Näiltä juoksijoilta löytyy rohkeutta seistä selkä suorana vastatusten raa’an todellisuuden edessä ilman perääntymistä takavasemmalle, kun panokset kasvavat ja otetaan miehestä mittaa oikein kunnolla. Näitä jääräpäisiä itsemurhasamuraita ei tule tavattua ihan joka päivä. On hienoa huomata jonkun heittäytyvän kaikkensa antaen niiden asioiden eteen, joihin itse uskoo.

Saavun lopultakin Spartaan johtavalle valtatielle, jolloin takana on kohta jo 200 kilometriä ja edessä enää vaivainen maraton. Taas tuo tie aukesi eteeni kuin julmin mahdollinen paholainen. Siellä seison jälleen pakkotilanteen edessä, jolloin ei ole muuta mahdollisuutta kuin pakottaa mieli unohtamaan itsensä sääliminen ja ammentaa tahtoenergiaa elämän perusasioiden yksinkertaisuudesta. Kun ihminen onnistuu ajamaan itsensä selittelyn maailmasta karuun ja raastavaan, fyysisen tuskan ja henkisen epätoivon täyttämään helvettiin, joutuu painimaan ikuisuuden kestävän ajanjakson parhaalta ystävältä tuntuvan peruskysymyksen parissa: “Miksen vain keskeyttäisi ja soisi itselleni helpotuksen jääden lepäilemään ja nukkumaan tien sivuun pehmeän ojan pohjalle?”. Näinhän voisin halutessani tehdä, mutta sen jälkeen ei olisi enää peilin eteen asiaa. Olen tehnyt sinunkaupat jo monen mäen ja nyppylän kanssa, mutta Manthirean nousut ovat erityistapaus, sillä niiden kanssa minulla on kana kynittävänä. Huomatessaan minun saapuvan niiden juurelle ne yrittävät nujertaa minut uudemman kerran koska viime kerralla vein voiton. Nyt ei ole kyse juoksemisesta, vaan tulkitsen saamani vastaanoton henkilökohtaisena haasteena kaksinkamppailuun Spartathlonin herruudesta.

Tällä kertaa sade pysyttelee poissa ja saan lihakset hyydyttävän kylmyyden sijaan vastaani paahtavan kuumuuden. Lämpö tekee nopeasti tehtävänsä ja muistelen kaiholla Hardrockin jääkylmiä vuoristopuroja sekä hyisiä tuulia vuorten huipuilla. Aloitan mäen kipuamisen ja saan pian kiinni Mustalan Arin. Juttelemme tovin ja Ari kertoo paikkojen olevan jo aika puhki, mutta eteneminen onnistuu vielä ihan siedettävästi. Vauhti on kuulemma hidastunut mutta muuten mies näyttää olevan täysissä tajuissaan, joten jatkan matkaani kohti Monumentin huoltopistettä ja uskon Arin selviytyvän maaliin asti. Näin ei valitettavasti kuitenkaan käynyt.

7) Monumentti - Sparta: (222,5-246km)
Huoltopisteen jälkeen alkaa viimeinen uuvuttava nousu, jonka jälkeen maasto on tasaista pitkän matkaa. Viimeisen kymmenen kilometrin aikana laskeudutaan alas Spartaan, mutta usein tämä pätkä on ”täyttä helvettiä”, kuten yksi suomalaisjuoksija onnistuneesti etappia juoksun jälkeen kuvaili. Saavun huoltopisteelle ja istahdan hetkeksi tuolille pohtimaan vähän kaikenlaista. En kuitenkaan anna vieläkään itselleni armoa ja lähden hyvin pian kohti edessä odottavaa valtavaa mäkeä. Muutun samalla tarmokkaasta vuoren nujertajasta säälittäväksi surkimukseksi, joka pyrkii epätoivoisesti raahautua loputtomalta tuntuvan matkan Leonidaan patsaalle. Mäen päälle saapuessani huomaan jälleen Hesarin toimittajat tien laidalla. Mikä olisikaan parempi paikka tulla seuraamaan epätoivoista pyristelyämme kuin Monumentin mäki, joka hyydyttää kovimmankin karjun. Varsin ovela juttu, että juuri kun viime lehdessä päivittelin sitä ettei media kata raporteissaan myös ultrajuoksua, niin nyt sitä räpsitään sarjoittain valokuvia ja ollaan yhtäkkiä kovin kiinnostuneita tekemisistämme. Spartathlon otettiin samantien erityisen tarkkailun kohteeksi ja vieläpä maan johtavan sanomalehden toimesta. Vaihdan muutaman sanan kuvaaja Sami Keron kanssa ja vastailen peruskysymyksiin ultrajuoksusta, joihin ei mielestäni ole minkäänlaista tarvetta edes löytää vastauksia. Kerron samalla unohtaneeni kameran johonkin Monumenttia edeltävälle huoltopisteelle, mutta loppujen lopuksi kaikki tämä ei voisi itseäni vähempää haitata, sillä kaiken jälleen kokemani jälkeen olen elossa ja onnellinen, enkä tarvitse iloisena pysymiseen muuta kuin terveet jalat. Itselleni riittää tieto siitä, että saan elää vapaasti nauttien iloista ja suruista. En peittele sitä, että rakastan juoksemista tai haluan tehdä asioita, joita ei pitäisi tai olisi edes suotavaa tehdä. En myöskään sitäe, että pyyhin parhaillaan kyyneliäni pois näppäimistön näppäimiltä. Sinä päivänä kun joudun toimistotöihin, voin saman tien vetää itseni jojoon. Haluan hengästyä ja tuntea tutun tunteen, kun reiteni väsyvät ja pitäisi kaiken järjen mukaan lopettaa juokseminen. Siinä vaiheessa eteenpäin runttaamisesta saa juuri ne kaikkein parhaimmat tunnetilat.

Minulta kysyttiin taannoin, miksi Sparathlon kannattaa juosta. Spartathlon laittaa ihmisen niin koville, että juoksun aikana kovinkin kukkoilija lyödään takaisin maan pinnalle. Hienohelmojen ja nirppanokkien kannattaa pysytellä kaukana Spartathlonista, sillä se ei ole oikea paikka heille. Spartathlon opettaa ihmisen nöyräksi ja laittaa elämänarvot järjestykseen. Siksi se kannattaa juosta. Spartathlon on aito ja julma, eikä sen kanssa sovi pelleillä. Huonoja säitä syyttelevien totuuden pakenijoiden kannattaa jättää kisahakemukset postittamatta, sillä tämä kisa ei ole juoksijoita paasaileva tapahtuma. Täällä ei silitellä vaivojaan voivottelevia itkupillejä, vaan heille näytetään surutta raatobussin ovea. Siellä on pehmeät penkit niille, joiden tahdonvoima on loppunut täysin mahdottomalta näyttäneen tehtävän edessä.

Nousu on siis voitettu ja tästä eteenpäin ajatuksissa siintää jo Spartan pääkatu ja Leonidaan patsas, mutta sinne päästäkseni on vielä kestettävä muutama tunti. Olen jo aivan varma maaliinpääsystä ja hetki on liian täydellinen ollakseen totta. Mutta totta se kuitenkin on ja sitä minun on todella vaikea uskoa todeksi kaikkien vuoden alussa kohtaamieni vastoinkäymisten vuoksi. Kaikki on täydellistä. En osaa laulaa, mutta laulan silti koska mieleni tekee tehdä niin. Avaan sanallisen arkkuni ja ryhdyn jälleen piristämään itseäni tylyillä toteamuksilla siitä, miten asioista suoraan sanottuna ajattelen. Ensin mieleeni juolahtaan, että lisäravinteet ovat perseestä. ”Pidän Sepon mainitsemasta ajatusmallista, että on se Spartathlon ennenkin menty niillä järjestäjien jutuilla läpi.” Runekin käväisi kuulemma jonain vuonna tipauttamassa pikkuruisen taskulampun huoltosäkkeihin (joihin monet sullovat puolet omistamistaan tavaroistaan) eikä muuta tarvinnut. Jos en ilman apukeinoja selviydy maaliin asti, niin silloin kohtaloni on jäädä raatobussin kyytiin. En halua juosta Spartathlonia läpi millään energiageeleillä (enkä uskoisi niistä olevan itselleni juuri yhtikäs mitään hyötyä), vaan yltiöpäisen sisun ja tahdonvoiman avulla. Toisen päivän hengityksen tukahduttavassa helteessä on myös aivan sama, miten vauhdikkaasti maraton kulkee tai missä se anaerobinen kynnys sijaitsee. Kun ei kykene 200km:n jälkeen ottamaan kovinkaan montaa juoksuaskelta, niin mitä hyötyä silloin voisi olla siitä, että olisi reserviä juosta kovempaa kun ei kerran pysty edes juoksemaan? Ensin pitäisi saada itsensä siihen kuntoon, että pystyy juoksemaan myös 200km:n jälkeen ennen kuin alkaa miettimään sitä, miten nopeasti pystyy juoksemaan. Ja tässä riittääkin haastetta riittämiin tuleville vuosille. Ei taloakaan voi rakentaa ilman perustuksia tai ei se ainakaan kovin fiksua touhua ole.

Onneksi kaikki tuo hölynpöly on poissa häiritsemästä menoani ja saan olla yksin. Haluan olla yksin. Tietyssä mielentilassa haluan sulkea ympäriltäni kaiken muun ja olla omassa satumaailmassani. Kukaan ei kysele, millä kengillä pitäisi juosta tai mitä matkan aikana oikein söisi. Kyllähän näitä aiheita välillä kuulee ohimennen mainittavan, mutta ne sivuutetaan samantien varsin nopeasti, sillä kaikki tietävät jo mitä ovat tekemässä. Eikä tärkeää ole se tekeekö oikein vaan se, että uskoo omaan tekemiseensä. Kuten Hyppölä ykkösnumerossa sanoi, kaikki tuo on perussälää joka tulee hallita, mutta niiden kanssa kikkailun vaikutus on täysin merkityksetöntä oikeanlaiseen harjoitteluun verrattuna. Haluan kuitenkin tarkentaa (jottei kukaan ymmärrä minua väärin), että vaikkeivät nämä edellä mainitut asiat vaikuttaisikaan millään tavalla lopputulokseen omalla kohdallani, niin miksipäs en soisi joidenkin toisten niitä miettivän ja niistä kiinnostuvan, jos siltä tuntuu ja jos tuntee niihin keskittymisen auttavan tavoitteen saavuttamisessa omalla kohdallaan. Se, etteivät ne toimi (tai etten edes halua niiden toimivan) omalla kohdallani ei tarkoita siis sitä, että näin olisi välttämättä kaikkien muidenkin kohdalla. Saahan niitä tietysti ihan vapaasti pohdiskella, jos siitä tuntuu saavan itselleen jotain tärkeää. Sen vuoksi voinkin kertoa tästäkin asiasta ainoastaan reaktioni oman kehoni kohdalla ja iloita samassa keskustelussa siitä, kun näen asiasta innostuneen ultraajan löytävän itselleen juuri ne oikeat ja toimivat juomasekoitukset ja systeemit jauheiden tunkemiseksi pikkupulloihin. Se on mielestäni kaikesta edellä mainitusta huolimatta erittäin mukavaa havaita ja iloitsen aidosti nähdessäni omat tehokeinonsa löytäneen juoksijan. Hän on oivaltanut silloin asian ytimen, eli toiminut omien periaatteidensa mukaan ja tämä on hienoa. Vapaus valita ja toimia miten lystää. Se on asia, josta en toivo koskaan joutuvani luopumaan. Jokainenhan saa elää miten itse haluaa, eikä toisia ole suotavaa ryhtyä liikaa neuvomaan. Villeimmissä unelmissani yhtäkkiä kaikki maailman koneet lopettaisivat toimintansa samalla kellonlyömällä ja ihmiset pakotettaisiin opettelemaan uudelleen kaikki ne asiat, mistä heidät on nykypäivänä irroitettu. Haluaisin potkia hereille kaikki itsesäälissä rypevät heikkouskoiset pilvilinnojen rakentelijat ja hoputtaa heitä pistämään töpinäksi. Mieleeni muistuu tekstinpätkä, joka oli raapustettu verrattain kehnolla käsialalla jostain vihosta revittyyn ryppyiseen paperinpalaan. Löysin sen Silvertonin jumppasalin seinällä olevalta muistitaululta ja siinä luki: “Kukaan ei ole yhtä väsynyt kuin se, joka ei tee mitään.“ Vaikken koskaan saanutkaan tuon kyseisen lapun tekijän henkilöllisyyttä selville, niin ennen starttia se antoi kaikesta huolimatta aimo annoksen potkua matkaan ja herätti toivon siitä, etten ehkä olekaan yksin näiden jo paheksuntaakin herättäneiden omituisten ajatusteni kanssa.

Oli miten oli, tällä hetkellä on olemassa ainoastaan askeleiden ottaminen ja se tosiasia, että fyysinen olotila on täynnä kurjuutta ja epätoivoa. Kun toivo horjuu, niin eteenpäin pääsee ainoastaan uskomalla siihen, että täysin toivottomilta tuntuvista tilanteista on mahdollista selviytyä voittajana perille. Olo on hirveä ja purentalihakset jumissa jatkuvan irvistelyn johdosta. Oikealle jalkapohjalle astuminen pitää huolen siitä, että ylä- ja alahampaiden pitäminen erillään toisistaan on täysin mahdotonta. Sille on kuitenkin astuttava, jos meinaa päästä eteenpäin, joten vaihtoehtoa toisin toimimiselle ei ole. Ei myöskään sille, että on liian kuumaa tai että joka paikkaa särkee aivan vietävästi. Olo on surkea: Etureidet jumissa, takareidet kivikovat, pakarat puuduksissa ja oikea kantakalvo tulehtunut sekä jalkaterä varmaan pari numeroa normaalia suurempi. Väsyminen, rakot ja kaikenlaiset säryt ovat jossain mielessä tietenkin myös fyysistä todellisuutta, mutta sillä ei ole mitään merkitystä, koska kaikki tuo on vain lumetta jonka tien varrella seisoskelevat katsojat pystyvät havaitsemaan. Oikea todellisuus on aivan jotain muuta. Se on kuin syntinen paratiisi, josta en yleensä halua tai kehtaa edes puhua, koska ymmärrän tämän kaiken kuulostavan liian utopistiselta ollakseen totta. Enkä halua ajaa itseäni tilanteeseen, jossa joudun selittelemään muille miksi mielummin itken salaa yöllä Lyrkiassa kuin nauran löhöillen hiekkarannalla tekemättä yhtikäs mitään. Olen siellä, missä villeimmissäkään unelmissani voisin ikinä kuvitella pääseväni. Mielikuvaa tästä kaikesta on aivan mahdotonta yrittää luoda etukäteen. Jotain käsitystä tästä kaikesta voin tietysti pyrkiä luomaan kirjoittamalla täällä kokemistani asioista. Totta tästä kaikesta saa kuitenkin vain tepastelemalla pitkin tätä kärsimysten valtatietä, minkä varrelta monilla juoksijoilla on varmasti monta mielenkiintoista tarinaa kerrottavana. Moni ei niitä todennäköisesti jaksaisi kuitenkaan kuunnella, sillä ne alkavat kaiken innostuksen keskellä muistuttaa enemmän tai vähemmän järkyttyneiden silminnäkijöiden ufotarinoita. Ehkäpä juuri tästä syystä jotkut eivät ole kovinkaan halukkaita kertomaan kokemuksiaan juuri siten kuin he ovat ne itse todella kokeneet. Tai sitten koen tämän kaiken jotenkin omituisen moniuloitteisella tavalla täysin tiedottomana siitä, mitä ns. normaalissa arkiulottuvuudessa oikeasti tapahtuu. Joku odottaa ehkä kuulevansa siitä miten pettynyt olen, koska aikani oli huonompi kuin viime kerralla. Mutta sitä en kuitenkaan suostu tekemään koska haluan olla rehellinen ja kertoa asioiden todellisen puolen, enkä syöttää kenellekään valheellista pajunköyttä.

Ohitseni vilahtaa (tosin aika hitaasti) 230 kilometrin kyltti ja maali häämöttää jo edessä. Nyt ei tarvitsisi kauaa pitää silmiä kiinni, jos haluaisi vaipua rentouttavaan uneen. Mutta kun minulle tarjotaan mahdollisuus saada kaikki se, mitä olen koskaan halunnut saada, niin ei tarvitse kahta kertaa miettiä tartunko kiinni tilaisuuteen vai annanko kaiken tämän vain lipua pois käsistäni. Spartathlonissa ei tule mieleenkään keskeyttää eikä se saa olla omissa ajatuksissa edes mahdollista, tai muuten käy kalpaten jossain Tegean ylänköalueella. Sitä vaihtoehtoa ei ole olemassa, vaan on olemassa ainoastaan intoa, halua, tahtoa ja uskoa puskea menemään mistään välittämättä. Välillä tuntuu hyvältä läpsiä posket punaisiksi ja harjoitella varjonyrkkeilyä kun ikävät ajatukset pyrkivät ujuttautumaan mielen syövereihin. Näin tunnelma piristyy ja hommaan tulee taas aitoa menemisen meininkiä. Kipu ilmestyy jälleen eteeni hahmon muodossa ja jatkan uupuneena kävelyä eteenpäin ojennellen samalla käsiäni vuorotahtiin, joilla yritän lyödä kumoon tuon jatkuvasti kanveesista ylös nousevan pirulaisen. Näyttää varmasti hassulta, mutta näyttäköön. Kohta olen voittajana maalissa ja välillä tuntuu, että miten tämä kaikki oikein voi olla mahdollista. Ajoittain epäilen koskaan edes olleeni Artemision-vuoren huipulla tai seikkailemassa lempietapillani Nemean ja Lyrkian välisessä unelmieni maastossa. Tämä on kuin parhainta haaveunta; Niin epätodellista ja utopistisen täydellistä, että reitin varrella vallitseva tunne on kuin jatkuvaa kuolemaa edeltävää euforia-aaltoa. Aivan kuin olisin kuollut jo monta kertaa tämän kisan aikana kun ajoittain saa nauttia tunteesta, että on oivaltanut yhdessä silmänräpäyksessä ratkaisun kaikkiin mieltä painaneisiin ongelmiin ja keho alkaa leijailemaan kohti silmät sokaisevaa kirkautta irtauduttuaan fyysisestä arkitodellisuudesta. En ole kertaakaan vielä kuollut, mutta kun se joskus tapahtuu niin toivon ja kuvittelen sen olevan juuri tällaista. Olen luvatta jossain, mihin ihmisten ei ole tarkoitettu pääsevän. Pelkään, että joku tulee hakemaan minut täältä pois ja vie minulta kaiken tämän autuuden. Haluan taistella pysyäkseni elossa ja harmittaa aivan vietävästi, ettei sen eteen tarvitse nykyään tehdä juuri yhtikäs mitään. Onneksi täällä ei kuitenkaan selviä helpolla, vaan Spartan valtatie on kuin sotatanner, jossa toivonsa ja täysin taistelutahtonsa menettäneet soturit kerätään säälimättä pois raatobussin syleilyyn. Voin hyvin kuvitella pirun istuvan hiilihanko kourassa tien poskessa, jossa se seuraa naureskellen voimattomien kuolevaisten menoa ja odottaa pääsevänsä noukkimaan tielle uupuneet epäonnistujat saaliikseen kepin nokkaan yksi toisensa jälkeen.

Tämä kisa ei ole varsinkaan sen loppuvaiheilla mitään kaunista katseltavaa. Ilmassa leijuu kärsimystä ja tuskaa kaikkensa antaneiden juoksijoiden raahautuessa viimeisillä voimillaan kohti Spartan pääkatua tappavan paahtavassa helteessä. Taivas on käsin kosketeltavissa ja kuolema vilahtelee vähän väliä parin metrin päässä valtavien rekojen pyyhältäessä hoippuvien juoksijoiden ohitse valojaan vilkutellen ja tööttejä tööttäillen. Se ei kuitenkaan tunnu haittaavan menoa, koska jos jäisin alle niin kuolisin ikionnellisena. Ja on siitä toisaalta etuakin, että on vähän yksinkertainen eikä osaa pelätä mitään, koska silloin saa mahdollisuuden kokea monia mielenkiintoisia asioita. Onneksi en ole kovinkaan hyvä havaitsemaan ympärilläni vaanivia vaaroja, vaan huomaan vain ne kaikkein mielenkiintoisimmat asiat jotka ovat elämässäni tärkeitä. Moni varmasti seuraisi menoamme pelonsekaisin tuntein, jos olisi näkemässä mistä tässä kaikessa oikein on kysymys.

Vihdoin löydän itseni pääkadun päästä yltiöpäisen itsevarmana siitä, että selviydyn jatkossa mistä tahansa eivätkä elämän myrskyt onnistu heilauttamaan uskoani minkään asian suhteen. En voi etukäteen tietää mihin tiemme vielä jatkossa vievät, mutta ultrajuoksu on kuitenkin luvannut minulle sen, ettei tämä ainakaan umpikujaan johda ja toivon löytäväni itseni vielä monta kertaa täysin uuvuksissa jostain pimeästä metsiköstä ilman minkäänlaista toivoa selviytyä perille asti sinne mihin pitäisi. Spartathlon on julma ja armoton juoksijoitaan kohtaan ja se vaatii luonnottoman paljon, mutta antaa uskollisille ystävilleen vielä paljon enemmän. Spartathlonilta voi oppia paljon, vaikka se välillä tuntuukin olevan täysin säälimätön ja suunnattoman julma juoksijoitaan kohtaan. Ehkäpä juuri siitä syystä se on niin hyvä opettaja. En saa siltä mitään ilmaiseksi, vaan joka kerta olen yhtä suuren haasteen edessä. Pääsin viime vuonna maaliin, mutta sillä ei ole mitään merkitystä eikä siitä ole tällä kertaa yhtikäs mitään hyötyä. Ei siitä saa mitään alennusta tai ilmaisia kilometrejä, vaan yhtälailla pitää juosta kuin vuosi sitten. Ja vaikka muistankin reitin pätkiä osittain niin ei se juoksemista tee yhtään sen helpommaksi. Eivät mäet ole yhtään sen helpompia ja meninpä alkumatkan miten hiljaa tahansa, niin jalat ovat aivan varmasti muussina jo Lyrkiassa, jonka jälkeen matkaa on vielä satanen jäljellä.

Kaiken tämän jälkeen myös harjoittelu uutta Spartathlonia varten antaa ihmiselle todella paljon. Nautin suunnattomasti hetkestä kun ilta pimenee, katulamput syttyvät ja ihmiset siirtyvät töiden jälkeen sisätiloihin kodin lämpöön katsomaan televisiota – silloin alkaa itselläni se todellinen elämä.  Aloitettuani ultrajuoksun en muista kysyneeni itseltäni kertaakaan mitä seuraavaksi tekisin, sillä maapallo on leikkikenttäni, joka on auki joka päivä. Muuta ei tarvitse tehdä, kuin nauhoittaa lenkkarit jalkaan ja iskeä poluille metsän siimekseen. Mukaan pala banaania ja tärkein juoksuvarusteeni – otsalamppu. Siinä kaikki mitä tarvitsen ollakseni ikionnellinen.

Viikon päästä paluu takaisin arkielämän rutiineihin on jälleen aluillaan ja likapyykitkin tuli jo pestyä. Löydän itseni kuitenkin vielä aika ajoin istumasta puolisen tuntia kerrallaan polviini nojaillen ja ajatukset harhailevat jossain Nestanin ja Tegean välillä, jossa olin kuin mikäkin surkimus. Olen koukussa, enkä pääse tästä varmaan koskaan irti. Sain myös yllätyksekseni kunnian juosta (etukäteen sitä mitenkään suunnittelematta) Nestaniin asti samaa matkaa yhdessä Petrin kanssa ja tämän matkan aikana tuli koettua yhtä sun toista mukavaa laidasta laitaan. Juoksemisen helppoutta, naurunsekaista vitsailua ja iloisia yllätyksiä, mutta myöskin fyysistä väsymystä, hiljaisia hetkiä, henkistä taistelua sekä kaverin tsemppaamista puolin ja toisin. Nestanin jälkeen vääntäydyin Leonidaan patsaalle puhtaasti raa’an tahdonvoiman avulla pakottaen mieleni unohtamaan itseni säälimisen kerta toisensa jälkeen toivottomalta näyttävien tilanteiden edessä. Seppo sanoi hyvin, että Spartathlonissa on kaikki hienon ultrakisan ominaispiirteet: perinteet, kansainvälisyys, kuumuus ja kylmyys, tuloshakuisia huippujuoksijoita ja seikkailuhenkisiä elämäntapakuntoilijoita, mäet ja tasankoalueet, loistava kisaorganisaatio ja huolto, majoitus, ruuat, kuljetukset, juhlallisuudet sekä riittävä matkan pituus. Siis varsinainen unelmaloma ja matkaanhan voisi lähteä jo pelkästään mahtavan sosiaalisen ilmapiirin vuoksi. Millä muulla lomamatkalla tapaa monta kymmentä kaveria ja puolituttua sekä asuu heidän kanssaan samassa hotellissa? Itse juoksu tulee vielä kaiken tämän päälle kuin kruununa, joten oiva paketti on enemmän kuin hyvä kauppa. Ainut asia mitä jään kaipaamaan ovat vanhempani ja siskoni. Illalla toiminnan rauhoituttua ennen nukahtamista lausun hiljaisen toiveen siitä, että ehkäpä vielä joskus hekin ovat mukana täällä.

En kyllä yhtään ihmettele, miksi Seppo palaa vuosi toisensa jälkeen Kreikkaan tähän tunnelmaltaan ja ympäristöltään unohtumattomaan kisaan. Spartathlonissa on sitä jonkinlaista ihmeellistä taikaa, josta en usko koskaan saavani tarpeeksi. Pitää varmaan kysellä järjestäjiltä, voisiko pankin kanssa tehdä suoraveloitussopimuksen Spartathlonin osallistumismaksuista, niin olisi jälleen yksi huoli vähemmän ennen kisaa. Teron aiemmin kirjoittamat Spartathlon-tarinat toimivat valtavana innoittajana omalla kohdallani ennen ensimmäistä starttiani. Ymmärrän myös sen, että monelle tämän kaltainen tarinointi voi olla vain turhanpäiväistä puutaheinää. Itselleni Spartathlonista kirjoittaminen ja tapahtumien muisteleminen on kuitenkin kuin satua ja toivon, että edes joku kokisi nämäkin rivit lukemisen arvoisiksi. Ajoittain kuvaukset reitin varrelta eivät tunnu edes itselleni mitenkään todellisilta, vaan pikemminkin joltain täysin utopistiselta fantasialta. minkä ei vaan voi millään uskoa olevan totta. Haluan vielä vilpittömästi tuoda esille ajatuksen siitä, että Spartathlonista voi nauttia myös muutkin kuin pelkästään sen joskus läpäisseet juoksijat. Se ei ole vain harvojen etuoikeutta, vaan yhteisvoimin koetut asiat kuuluvat meille kaikille riippumatta siitä, ketkä ne ovat kokeneet. Olisi tavattoman kylmäveristä jättäytyä syrjään ja sulkeutua omaan nurkkaan vain muistelemaan tapahtuneita. Se olisi suorastaan ultrahäpäisy. Tavoitteena ei näin ollen kertoa pelkkiä tuloksia ja sitä kuka korjasi palkinnot kotiin mistäkin kisasta. Nuo tiedot löytyvät varsin helposti muutakin kautta, mutta kaikille näille tämän lehden sivuille kirjoitetuille tarinoille juoksemisen autuudesta on varattu palstatilaa, sillä niitä ei löydy mistään muusta lehdestä. Toivon siis hartaasti, että onnistun pyrkimyksissäni viestiä tätä ajatusta eteenpäin myös jatkossa, sillä se on tavoittelemani Ultrajuoksija-lehden henki, jota yritän parhaan kykyni mukaan jatkuvasti viljellä ja vaalia. Niin, ja jos satun jostain syystä nukkumaan vahingossa pommiin, niin muistakaa herättää minut taas syyskuun lopussa. Siihen asti elän enemmän tai vähemmän horroksessa