Aloitan kertomuksen tästä unelmieni seikkailusta tuoden esille joitain ajatuksia siitä, minkälaista problematiikkaa Spartathlonista kirjoittamiseen liittyy. Siteeraan alkuun jo totuttuun tapaan Tero Töyrylän sanoja:

"Ette usko, miten vaikeaa on kirjoittaa Spartathlonista. Se on todella vaikea juostava, mutta tuntuu yhtä vaikealta saada siitä jotakin olennaista esiin kirjoittamalla. Ehkä kirjoittamisen vaikeus on siinä, että tiedän omasta kokemuksestani, miten vaikeaa ja suurelta osin mahdotonta minun itseni oli saada oikeaa kuvaa tuosta juoksusta kirjoituksia lukemalla ja tarinoita kuuntelemalla. Kai ongelma oli siinä, että en osannut ajatella Spartathlonia muuna kuin juoksukilpailuna, joka olisi juoksukilpailu siinä missä kaikki muutkin minulle jo entuudestaan tutut juoksukilpailut. Vain vähän pitempi ja paljon vaikeampi.

Viimevuotisen epäonnistuneen ensiyrityksen jälkeen kirjoitin: "Tämä on ihan eri juttu, tämä Spartathlon. Muistan kuinka joskus vähän kummastelin sitä miksi Leinosen Seppo aina vaan joka syksy lähtee Kreikkaan juoksemaan, vaikka maailmassa olisi niin paljon mielenkiintoisia kilpailuja. En ihmettele enää."

Nyt ihmettelen, mahdanko itse joskus päästä irti tämän juoksun lumosta."

Tero Töyrylä
Ultrajuoksija-lehti 3/95

On siis tavattoman vaikeaa ja täysin toivotonta selittää, miltä Spartathlonin juokseminen tuntuu. Siitä on todella vaikeaa saada sanoin selittämällä mitään irti, sillä se ei tunnu olevan vain tavallinen juoksukilpailu, jossa mitataan kellolla aikaa ja iloitaan tai petytään sen mukaan miten tuloslistalla sijoituttiin.